Syksyistä arkea

Jahas, blogi on hieman päivittämättä. Pahoittelen. Palasin äippä"lomalta" työelämään, ja se tapahtui niin rytinällä, ettei sitä sitten muuta ehdi, kuin elää sitä arkea. Millin kanssa puuhastelu on ollut jäissä. Käymme lenkeillä parhaamme mukaan, poika selkärepussa tai sitten hihnalenkkiä vaunuilla. Minimilenkit ovat ikävä kyllä lyhentyneet aiemmasta 1,5 lenkistä vähintään 45 min. lenkkiin/päivä, ja myönnettävä on, että kuukaudessa tulee useampi päivä, kun koira saa maksimissaan 30 min. lenkin. Pissatuksia, 5-15min. en tähän laske tietenkään. Toko on jäänyt toistaiseksi. Katsotaan, milloin ehditään sitä jatkaa. Töistä tullessa neljän ja viiden aikaan en millään henno olla poissa kotoa sitä lyhyttä aikaa, kun muksu on vielä hereillä. Sunnuntaisin olen aloittanut ratsastuksen.

Vastapainoksi Millillä on kyllä sitten koko ajan joku täällä läsnä. Yksinoloa tulee vähän. Koira saa olla mukana, kun menemme ulos pihaan leikkimään, sille piilotellaan sisällä nameja ja poikakin on alkanut leikkiä sen kanssa heittämällä palloa.

Kissa muutti meiltä pois, saimme sille majapaikan, jossa se pääsee paremmin ulkoilemaan. Kaiken piti olla tosi hyvin ja hienosti, mutta ikävä kyllä kissa pääsi uudessa kodissaan karkuteille ja on ollut nyt kaksi viikkoa kateissa. Olemme asiasta hirveän surullisia, mutta edelleen elää toivonkipinä, että pikkukissi palaisi takaisin tai löytyisi jonkun naapurin luota asustelemasta. Tunnen kovaa syyllisyyttä asiasta, mutta aikaa ei voi kääntää takaisin. Toivotaan vain parasta!

Toko

Tokossa on mennyt viime aikoina melko hyvin, uskaltaisinko sanoa. Ainoastaan pellolla treenaaminen on hankalaa hajujen takia, kevät vie kuonoa mennessään eikä aivoilla ole enää hajujen jälkeen tilaa keskittyä muuhun. Otetaanpa tilannekatsausta:

1. luoksepäästävyys, tää on se helpoin. Milli ei enää edes yritä pompata vastaan, vaan heiluttaa tyynesti häntäänsä.

2.Paikallaan makuu, noh, toiseksi helpoin. Treeneissä makasi, vaikka toinen koira tuli haistelemaan. Oli kyllä aika vaivaantuneen oloinen. (No yksissä treeneissä kyllä nousi toisen tullessa, kun oli muutenkin hassuttelumielialalla, juuri leikkinyt ennen liikettä toisen kanssa).

3. Seuraaminen. Remmissä on kyllä aika laiskahkoa. Ilman remmiä ok, mitä nyt jätättää edelleen. Tähän pitäis saada vauhtia ja reippautta (onnistuneeko nyt sitten aikoihin, kun M tekee valeraskautta ja pesii. Luonnollisesti sitä myös laiskottaa (paitsi tietty metsällä, kun aivot voi jättää kotiin ja mennä hajuilla. Siihen kun ei tarvita kuin nenää.).

4. Maahanmeno. Parempi kuin seisominen. Menee 80% todennäköisyydellä maahan, mutta hitaasti. Edelleen leikitään sitä "tule"-leikkiä, jossa houkuttelen leikkisästi Milli luokseni juosten samalla poispäin, ja saa lelun lentämään kun menee yhtäkkisestä käskystä maahan/seisoo. Se tuo vähän säpäkkyyttä tähän. (Hirmu huonosti selitetty tuo leikki, toivottavasti tajuatte, miten).

5. Luoksetulo. Milli tulee siis eteen ja siitä sivulle. Ihan ok, mitä nyt asennot on vähän epäjämptejä, mutta innokkaasti ja lennokkaasti tulee (yleensä, saa nähdä, mitä tää valeraskaus tuo tulleessaan, mun on just nyt vaikea kuvitella tota pesivää eläintä kovin lennokkaaksi..)

6. Seisominen. Mä en vaan voi olla antamatta merkkiä. En edes uskalla treenata ilman merkkiä. Pitäis varmaan koittaa. Ja kun se merkki käsittää edelleen koko kehon, niin ei varmaan menis kisoissa läpi?

7. Hyppy. Tätä ei juuri olla treenattu, niin edelleen näytän käskyn lisäksi merkkiä. Pitäis varmaan treenata enemmän ja nimenomaan niin, että vien etukäteen esteen taa palkan, jotta pelkkä käsky saa koiran lähtemään. Muuten en pääse itse koskaan eroon tosta vartalon nytkähdyksestä...

8. Kokonaisvaikutus on varmaan tällä hetkellä epätarkka ja laiskahko. Mut ne valeraskaudet...jne.. nartun kanssa on aina syitä selitellä :D (kuten ittekin voi vedota kaikessa naisellisiin hormoneihin..)

Treeniä treeniä, kisatkin kiinnostais, mutta mitenhän mä saisin aikaseks. Tuntuu, ettei me olla ikinä valmiita.

Milli juoksee taas, ja pojat vinkuu

Milli on tarkka tyttö. 25.3 alkoi juoksut, joka on lähes päivälleen 7kk edellisten alusta (muistaakseni se oli 24.8, blogissa on jossain vanhoissa teksteissä varmistuskin). Aamulla ei vielä olleet paikat muuttuneet lainkaan, mutta lenkillä tavatut poikakoirat kosiskeluineen saivat Millin aloittamaan juoksut samoin tein. Nämä koiratuttavat olivat entuudestaan jo tuttuja, mutta päivää ennen juoksujen alkua tavattiin metsälenkillä jättimäinen seisoja, joka ilmestyi aivan yhtäkkiä juosten polkua pitkin. Ihmistä ei tietty mailla halmeilla. Kesti vähän aikaa tajuta, että kyseessä on jonkin sortin seisoja, koska koira oli kooltaan enemmän irlanninsusikoiran kokoinen. Koiraa ei pätkääkään kiinnostanut minä, vaan Milli. Ja mä oikeasti pelästyin sitä koiraa sen koon ja aktiivisuuden takia. Tajusin sillä olevan gps-pannan, ja koska en saanut sitä ajettua pois (mä en säikähdykseltäni osannut ehkä olla kovin vakuuttava..) ja se olisi varmasti seurannut meitä kotiin saakka, jäin odottelemaan hakijaa. Ja olin oikeassa, sillä hetken kuluttua koiraa tuli gps-paikantimen kanssa hakemaan metsästäjämiekkonen. Totesin vain, että onneksi ei tän nartun juoksut olleet vielä tärppipäivillä, sillä en tiedä, miten olisin uroksen saanut Millistä muuten eroon. Noh, mies oli mukava ja siinä sitten keskusteltiin gps-pannan toiminnasta ja hinnasta. Oli koirineen metsätreenillä, kyseessä nuori koira (taisi olla alta vuotias) ja yhtäkkiä koira oli singonnut jonnekin. Mulla jostain syystä riittää ymmärrystä tällaisissa tapauksissa ;) . Etenkin, kun mitään vahinkoa ei tapahtunut, niin kaikki oli ihan ok. Sattuu sitä paremmissakin piireissä. Ja olin juuri paasannut eräälle ystävälleni, kuinka nykyään ihmiset on turhan nipoja kaikesta ja mitään ei koskaan saa sattua tai paikalla on lakimies pienestäkin erheestä, ja kuinka sitten tunnetaan itsensä moraalisesti hyväksi ihmiseksi, kun päästään valittamaan muille jostain pikkujutuista (esimerkki elävästä elämästä; kakkamies - miten yksi ihminen voikin saada ilmeisesti jotain mehtavaa itsetunnon kohotusta siitä, että kyttää muiden koirien ulkoilutusta ja pissaamista; "otitko sen pussiin?" (juu, en, pissaa on katsos vähän hankala)). Mulla jotenkin kyl hermot sietää tollaista, kun mitään ei oikeasti käy ja kyseessä vahinko, jonka koiran omistajakin haluaa estää. Eri asia, jos omistaja ei siitä haluaisi ottaa vastuuta tai käyttäytyisi kuin se olisi mun vika, kun hänen koiransa karkaa mun hallinnassa olevan juoksuisen koiran luo (tällainenkin ihminen on tavattu - mun vika kuulemma, kun ulkoilutan heidän reitillään juoksuista koiraa..? ) Elämässä tapahtuu ja sattuu.

Vuosi 2011 käyntiin

Kyllä on sitten hankalaa ehtiä kirjoittamaan blogiin jotain. Siitä huolimatta, että poikamme on aivan ihanan mahtava ja helppo tapaus, ei aikaa tai sitten jaksamista kirjoittamiseen meinaa löytyä. Facebookin selaaminen käy helposti hiirellä klikkaillen, joten sen saan useasti viikossa käytyä läpi, mutta blogikirjoituksiin vaaditaan a)molemmat kädet (yhdellä sikahidasta ja hankalaa) b)aivot mukaan (ei onnistu yhtä aikaa, kun koetan pitää jätkää tyytyväisenä lattialla) c) aikaa (päiväuniaikaan vihonviimeistä on ottaa joku aikaa tarvitseva homma tehtäväkseen, sillä silloin muksu ei varmasti nuku).

Jatkoimme tosiaan Millin kanssa koirakoulua. Toko tuntuu sujuvan ihan kivasti, välillä on pieniä motivaationpuute-hetkiä, mutta todella on meno erilaista, kuin viime keväänä! Kotona saan treenattua ihan äärimmäisen vähän, kun pääsen ilman lasta lenkille koiran kanssa, on ihana vain heittää aivot lumihankeen ja kävellä metsässä. Vaunulenkkejä on myös tehty, mutta ne eivät ole ihan yhtä rentouttavia. Vaunut ja vilkas pikkuwelssi + lumisohjo tiellä ei ole se ihan rentouttavin mahdollinen yhdistelmä...

Mutta jotta blogin ylianalysoiva ote ei heltiäisi, käydään edistyminen läpi tokon alo-luokan liike kerrallaan:
*luoksepäästävyys; noh, tää on se meidän ylivoimaisesti paras ja helpoin liike. Milli on luonnonlahjakkuus ;)
*paikallaan makuu; sujuu. Ainut ongelma on ennakointi, eli pitää varoa palkkaamasta Milliä ainoastaan liikkeen loputtua eli istumiseen, vaan suurimman osan ajasta kannattaa lopettaa liike jo kun olen palannut koiran luo ja Milli vielä makaa maassa.
*Seuraaminen hihnassa. Juu, väljää on vähän, mutta enää ei ainakaan laahata perässä (se saatiin korjattua sillä, että keksin palkata Millin heittämällä namin eteen). Ongelmana tuo väljyys, sekä ajoittaiset ihanat tuoksut maasta. Ja tietty se, että ohjaaja ei automaattisesti, noloa myöntää, erota oikeaa ja vasenta...
*Seuraaminen hihnatta; väljyys, väljyys, väljyys kaikessa on ongelma, mutta kaikenkaikkiaan ilman hihnaa on kauniimpaa kuin hihnalla..
*Maahanmeno seuraamisesta. Jee, nopeutta saatu tähän rutkasti! Jos Milli vaan on motivoitunut, niin menee maahan nopeasti ja varmasti! Ei enää arvo, istunko vai makaanko. Ja tässä liikkeessä ei varmaan kertaakaan ole noussut maasta ennen aikojaan.
*Luoksetulo; meillä on opittu bh-kurssilta tapa tulla ensin eteen ja siitä sivulle. sujuu, ja Milli tulee luokse vauhdilla ja tiiviisti mun eteen istumaan.
*Seisomaan jääminen seuraamisesta: sujuu, mutta aina tulee askel tai pari käskyn jälkeen. Tätät liikettä en muista ikinä treenata, ja se ehkä sitten näkyy...
*Hyppy; ei olla tehty ikiaikoihin tätä, joten sen sujuminen on täysi arvoitus. Aikaisemmin sujui hyvin, mutta esteelle lähtö perusasennosta oli nihkeää, kaksoiskäsky sanallisesti ja vartalolla vaadittiin lähes aina (mitäs menin opettamaan sellaista...)
*kokonaisvaikutus ei varmaan vielä ois mitään priimaa, sivu-käskyllä milli haahuilee edelleen ja joudun välillä komentamaan tiukasti huomiota itseeni. Parhaimmillaan tekeminen on iloista, pahimmillaan tekemistä ei ole...

Ja näihin analysointeihin, näihin tunnelmiin....