Milli ja vauva

Piiitkä blogitauko johtuu syystä että perheemme sai 9.9 lisäystä, tällä kertaa ei karvaista, vaan nahkaversion. Pieni pojanjötkäle siirtyi vatsasta tälle puolen maailmaa järkyttämään Millin mukavaa elämää. Tiistaina 7.9 heräsin aamulla siihen, että joka paikka oli märkänä ja samoin tein Millille tilattiin kyyti vanhempieni luo hoitoon. Milli pieni lähti, onnellisena kuten aina, smartin kyydissä hoitoon ja minä passatilla sairaalaan. Kotiin tultiin vielä tiistaipäiväksi, mutta koska synnytys saattoi alkaa milloin tahansa, jäi koira mummolaan. Ja siellä se olikin viikon ajan, kun me tutustuimme kaikessa rauhassa uuteen tulokkaaseen. Kissa oli vielä tuolloin edelleen kesätyöhommissa maalla.

Kun Milli the propellikorva viimein kotiutui, muuttui sen iloinen jälleennäkemisen riemu lieväksi shokiksi. Varovainen haistelu päätyi usean päivän pituiseen nurkissa luuhailuun. Valeraskauden lisäksi vauvan kotiintulo sai Millin alamaihin, eikä se raukka uskaltanut astua mun lähellekkään, kun pidin vauvaa sylissä. Korvat lurpattaen (kuten aina, mutta jos vaan voitte kuvitella, niin ne vaikuttivat ikään kuin lurpattavan VIELÄ enemmän..) sain sen aika ajoin rapsuteltavaksi ja nuuhkaisemaan vauvaa varoen, kunnes se taas vetäytyi sulattelemaan uutta tilannetta olohuoneen nurkkiin ja omaan pesäänsä. Viikon päivät Milli kulki seiniä pitkin hylätyn näköisenä, kunnes viimein sain sen vakuutettua, että kyllä sillä on edelleen paikka meidän laumassamme. Kahden viikon kuluttua synnytyksestä kykenin jo lenkkeilemäänkin ihan kunnolla koiran kanssa, ja asiat muutenkin alkoivat koiran näkökulmasta katsottuna normalisoitua. Mitä nyt oli se vauva siinä, milloin sohvalla, sängyllä, sitterissä tai sylissä. Kissakin palasi kotiin kahden viikon kohdalla, joten Milli sai itselleen myös unikaverin kerrossänkypetiinsä. Kiitos kaikille Millin kanssa auttaneille, hoitajille ja lenkittäjille! :D

Viimeisen parin kuukauden ajan Milli on alkanut osoittaa ystävällisyyttä vauvaa kohtaan, vauvaakin tervehditään lenkiltä tultaessa, joskus jopa lipaisemalla (hyi, sanoo jotkut hassut ihmiset tässä välissä, mutta mä sanon, että ylihygieenisyys pannaan ;) ). Meillä ainakin tuntui parhaiten vauvaan totuttamisessa toimivan mahdollisimman avoin lähestymistapa, koira sai varovasti tulla heti alusta asti katsomaan vauvaa ja nuuskia sitä, ja sai vielä usein huomiota ja silityksiäkin näin tehdessään. Vauvan ja mun väliin sen on turha yrittää tunkea (kyllä, se on sitäkin yrittänyt), siitä tulee käsky muualle, mutta nätisti lähelle saa tulla. Ja nyt menee tosi ihanasti vauvan ja koiran yhteiselo. Ja mitä kissaan tulee, niin sille on ihan sama, onko mulla sylissä vauva vai kaukosäädin, sille on tärkeintä se, että kuppiin tulee safkaa (mielellään oikeaa lihaa eikä kissanruokaa..), se saa rapsutuksia ja pääsee pihalle hihnailemaan (tai mieluusti vapaana, mutta ei täällä asutusalueella uskalla päästää).

Mun huomio on Millille nykyään suuri palkkio, mikä on toki hienoa, sillä ajattelin jatkaa tokoilua sen kanssa. Kerran ollaan jo kurssilla oltu vauvan syntymän jälkeen, ja ehkä ikinä en ole Milliä nähnyt niin innokkaana! Se oli jopa yli-innokas, hyppi ja näykki kiihkoissaan mun kättä ja tarjosi vähän turhan nopeaan temppujaan unohtaen keskittyä kunnolla. Pysyi silti hienosti paikallaan makuussa, ja jäävissä liikkeissä oli ennen näkemätöntä nopeutta aiemman "viitsinköenköviitsimennämaahan"-asenteen tilalla. Tämä ongelma on noin kuusisataa kertaa mieluisampi mulle, kuin se järkyttävä motivaatiopula ja kiihkoissaan maan nuuskiminen viime keväänä. Joten katsellaan, joko sitten avattaisiin koeura keväällä :).

Flyball ja tokoa

(Liiallista) Koiran toimimisen analysointia (sori, sorrun tähän aina...)

Millillä on tänään ollut sekä tuhma päivä että kiltti päivä. Tuhma se oli metsälenkillä, niin eilen kuin tänäänkin. Ilmeisesti jotain riistaa liikkuu nyt aivan himskatisti metsässä, kun Lurppa ei kuuntele käskyjä. Pyörii ja hyörii vaan pensaikossa kaulapanta kilisten. Onneksi se panta kilisee, sillä korvaton koira on silloin helppo hakea pois ja palauttaa vähän korvia päähän. Hihnan jatkeena on siis menty osia metsälenkistä, etenkin tänään puolet lenkistä mentiin sitten hihnassa, kun vapaus oli hieman liian riemuisaa. Tosin aamulla lenkkeiltiin jo tunnin lenkki vapaana, jolloin tottelevaisuus ja kontakti oli priimaa. Sitten iltapäivällä puolitoista tuntia tottelevaisuus ja kontakti oli lähellä nollaa... Mutta kierrokset sentään katossa, hännän huiskeesta päätellen! Miten se voikin vaihdella noin paljon, ja saman päivän sisällä vielä..

Mutta osittaisesta hihnalenkistä saattoi myös olla hyötyä. Olen jo aiemmin päästänyt ilmoille epäilyksen, että Milli ei jaksa enää iltaisin tottistreeneissä harjoittaa keskittymistä, sillä parin-kolmen tunnin vapaat metsäjuoksemiset kuluttavat niin sen fysiikkaa kuin aivojakin (niin kun se todellakaan ei pelkästään lenkkeile metsikössä, vaan hakee ja jäljestää koko lenkin ajan - yleensä keskellä tiheintä ja vaikeakulkuisinta pusikkoa..). Tänään siis juostiin ehkä n. 1,5 h vapaana ja loput hihnassa ja voi jee kun toimi koira hienosti treeneissä!! Piiiiiitkästä aikaa oli jotain tekemisen makua hommissa, ja Milli oma-aloitteisesti haki jatkuvaa kontaktia tuijottamalla ja tulemalla upeaan perusasentoon sivulle, myös ilman käskyä. Viime aikoina tällainen on ollut harvinaista, ja koira on tehnyt hommia lähinnä uhkailulla, kiristyksellä ja lahjonnalla.

Olen viikon aikana ehdollistanut Millin myös naksuttimeen. Se tuntuu auttavan. Olemme tehneet sisällä ja kotipihassa ihan yksinkertaisia temppuja (jotka on aina Millin mieleen enemmän, kuin oikeat tokoliikkeet), sivulle tuloa, istumista ja maahanmenoa. Istuminen ja maahanmeno ovat molemmat saaneet hiukan nopeutta ja varmuutta (=eli Milli kuuntelee oikeasti mitä sanon, eikä vaan arvo asentoa) naksuttimen avulla. Myös kontaktia on sillä harjoiteltu. Ja Milli tuntuu nyt virittyvän treenimoodiin, kun vain näytänkin sille naksutinta! Jee sillekin!

Kun nyt olen kovin taipuvainen analysoimaan tuota koiran toimimista, niin vielä löytyy yksi selitys onnistuneelle treenille. Se, että olen alkanut tekemään Millin kanssa kotona hommia. Aiemmin jäivät vain kerran viikkoon temppuilut, nyt naksutin käy yleensä vähintään kahdesti illalla ohjelmien mainoskatkoilla ja pari kertaa viikossa otetaan takapihalla hieman liikkeitä ja tietty myös niitä motivoivia temppuja.

Neljäskin selitys löytyy, mutten halua uskoa siihen. Se olisi nuo alkavat juoksut, jolloin Milli on aina kyhnympi ja miellyttämishaluisempi. Mutta unohdetaan tämä selitys, sillä se kantaa korkeintaan pari viikkoa. Keskitytään mieluummin noihin edellisiin syihin, koska ne voivat johtaa hieman pidemmälle.

Flyball

Tänään sitten kokeiltiin uutta ja ihmeellistä lajia, josta en ollut oikein kuullutkaan aiemmin. Flyballin idea on mitä ilmeisimmin se, että koira hyppii esteiden yli, vapauttaa pallon sinkoamistelineestä (vaimikäseon??), nappaa pallon ja juoksee esteiden yli takaisin. Ja sitä mennään neljän koiran viestinä. Hieman epäilytti tuon toimivuus Lurpan kohdalla, mutta mitäs sitä kokeillessa menettää?? Okei, nenän saattaa menettää, ainakin Millin tyylillä.

Milli-kulta oli hyvin kontaktia tarjoava jo ennen kokeilua kun odoteltiin kentän laidalla. Ansaitsi siis fyysisen vapauden, kun kerta henkinen ote piti. Ensin sinkoiltiin hieman pallon perässä ja innostettiin koiraa palloon. Millihän oli aivan fiilareissaan, ja palautti pallon hienosti mulle! Seuraavaksi kokeiltiin saada koira koskettamaan sitä "sinkoamistelinettä"(kaisillänytjokunimion?).
Ensialkuun Milli hyppi telineen yli ja tutki sen kaikki osat ja kolot oikein huolella läpi hyvin kiinnostuneena. Lopulta sain sen houkuteltua hyppäämään etukäpälillään telinettä vasten, jolloin palkkioksi lensi kädestäni heti pallo, ja Milli palautti sen iloisesti. Pian pallo laittettiinkin siihen reikään, josta sen on määrä laueta koiran koskettaessa telinettä käpälillä. Milli ajatteli, että loogisesti pallon saa kolosta kuonolla tai käpälillä, ja niinpä se tunki kuononsa siihen pallokoloon ja aikoi kaivaa kolon reunaa tassuillaan, josta seurasi se, että teline laukaisi pallon suoraan Millin nenään lähietäisyydeltä. Kaksi kertaa Neitilujapää testasi homman samoin, vingahtaen kyllä molemmilla kerroilla pallon tullessa lujaa kuonoon. Sitten sain sen hoksaamaan painaa lautaa hieman reunemmasta, jotta pallo sinkoasi kuonon ohi. Ou jee, se olikin hauskaa! Mua nauratti, kun Milli kiersi välillä telineen taakse odottamaan palloa - ajatuksena tietenkin se, että jos se pallo tungetaan tuohon telineen reikään, niin kai se sitten putoaa telineen taakse. Ei se mikään ihan tyhmä eläin ole :D.

Tämän enempää ei tehty, jottei kyllääntyminen iske. Niinpä siirryttiin tottishommiin.

Bh-tottis
Koska tänään oli monestakin mahdollisesta syystä hyvä päivä kontaktille, niin myös tottis sujui upeasti. Milli jaksoi ekaa kertaa varmaan puoleen vuoteen seurata pidemmänkin pätkän käännöksineen 89%:ssa kontaktissa (vrt. viimeisten kuukausien 20%:een kontaktiin). Ja kontaktin kadotessakaan se ei haistellut maata ja jäänyt jälkeen, vaan katsoi välillä vain eteensä, mutta pysyi rinnalla. Naksuttimen + eteenpalkkauksen (siis heitän namin eteen) avulla myös seuraamispaikka on jo parempi (eli koira ei roiku takana), vaikkakin edelleen on parannettavaa, ilmaa on välissä liikaa. Mutta toi kontakti tuntuu nyt tärkeämmältä, kuin se paikka. Joten olen ihan häpihäpijoijoi!
Myös jäävät liikkeet onnistuivat, vaikka maahan menossa jouduin antamaan kolme käskyä, sillä JUURI sillä hetkellä, kun Milli meinasi ekalla käskyllä mennä maahan, ilmaan leijaili joku jumalainen tuoksu ja koira jäi nenä ilmassa puoliväliin maahanmenoa. Seuraava käsky sitten ignoorattiin täysin, mutta kolmannella se palautui maan pinnalle ja kävi maahan. Liikkeestä istuminen sentään onnistui upeasti ja nopeasti!
Paikallaanmakuussa haluan olla edelleen varovainen, ja palkitsin koiraa usein. Pituutta makuulle tuli ehkä 3 min (toisen koiran suorituksen ajan), mutten halua ahnehtia liikaa. Milli pysyi hienosti ja on pysynytkin aiemmin viisikin minuuttia kerrallaan, mutta nyt palkkasin sitä usein välissä, jotta mielenkiinto touhuun säilyi. Ja säilyihän se!

Lopuksi mentiin vielä kentältä Hakametsän hallille seuraamaan Taikan tottistreenejä, ja tehtiin vähän liikkeitä siinä sivussa. Ajattelin aluksi, että treeni jo riittää, mutta Milli tarjosi halukkaasti kontaktia välittämättä melkoisesti liikenteestä (autoja, pyöriä, muita koiria, urheilevia lapsia ja aikuisia, juoksijoita jne..), joten tehtiin kevyttä kertausta vielä täälläkin.

Aina se on rakas, mutta tänään se on myös erittäin hyvä koira! :D

Milli mielikuvitustaippareissa

Rupesin tässä kovin pohtimaan, millainen Milli olisi taippareissa. Oikeastihan me ei voida sinne mennä, koska tuon eläimen uintihalukkuus on asteikolla 0-10:een ehkä tasolla 1; menee halukkaasti veteen, mutta on vain muutamaan kertaan kesän aikana oikeasti irrottanut tassut pohjasta ja uinut n. 10 metrin pikkulenkin. Ja yleensä se on vaatinut sen, että itse olen vedessä. Ja sitä on treenattu ihan kiitettävästi, ja kyllä se on edistynytkin, vrt. viime kesään, jolloin pieni pisamaeläin ei suostunut irrottamaan tassuja pohjasta lainkaan. (Koko hommahan on mun omaa vikaa, nostin pienen Millin pentusena veteen, ja se eksyi uimaan laiturin alle mennen paniikkiin... Tyhmä moka multa.)

Noh, mut pidetäänpä meilikuvitustaipparit täällä blogissa :D.

Sosiaalinen käyttäytyminen: No problemo, Milli tulee hyvin toimeen kaikkien kanssa (tosin vastaa kyllä, jos toinen koira sille alkaa rähähtää).

Tottelevaisuus: Nooh... kyllähän se tottelee, ellei sitten metsässä vierestä lähde ihana tipu tai kulje tuore pupunjälki. Silloin voi korvat tippua päästä ainakin hetkeksi.. Hyvänä päivänä tässä ei olisi mitään ongelmaa, huonona päivänä rastas säkättää metrin päässä puskassa ja lehahtaa lentoon koiran nenän edestä. Siinä menee sitten muutama minuutti, kun koira kiihtyy, eikä varmastikaan tule/kuuntele mua ekalla käskyllä...

Haku ja laukaus
Koiran on haettava väh. 10 m päässä väh. 5 min ajan - Juu, ei ongelmaa. Milli kyllä irtaantuu hakemaan, ja 5 minuuttia on lyhyt aika. Jos sillä sattuisi olemaan perskärpäspäivä, niin innostamalla sen viimeistään saa lähtemään hakuun.
Samalla on pidettävä yhteyttä ohjaajaan - Tässä on mahdollinen probleema. Yleensä sujuisi ihan ok, mutta jälleen; yksikin maasta nouseva lintu tai tuore jälki kadottaa korvat. Silloin saisin taas kutsua koiraa useaan kertaan, ennen kuin se tulisi (ja suoraan sanottuna siinä ei aina kaunis pyyntö auta :/ ).
Laukaus Hmmm.. suoraan sanottuna en osaa varmaksi sanoa tätä. Päivittäisellä metsälenkillä kuuluu tätä nykyään jatkuvasti laukauksia ampumaradalta (ja välillä myös ehkäpä metsästäjien aseista??), eikä Milli reagoi niihin mitenkään. Uskoisin, että laukaus siedettäisiin. Läheltä ammuttuna saattaisi hätkähtää outoa ääntä, mutta tuskin menettäisi millään tavoin toimintakykyään.

Jäljestäminen
6metrin taluttimessa seurattava jänön laahausjälkeä n. 120 m, yhdellä kulmalla No sehän vasta olisi mukavaa! Jos se jänö olisi vastakaadettu/todella täysin sulanut riistapupu, niin tuskin olisi ongelmaa tässä. Ja saa ilmeisesti hidastaakin koiraa, kulmassa voisi nimittäin Millin vauhdilla tulla muuten hukka.
Ei saa pelätä eikä raadella kaatoa. Ei tapahtuisi kumpaakaan. Milli haistelisi sitä, ehkä nostaisi sen suuhunsa ja kantaisi mulle.

Vesityö (uiminen ja riistapukki)
uitava väh. 5 m rannasta poispäin ja tuotava pukki ohjaajalle Viisi metriä poispäin ei ole paljon. Milli ei silti lähtisi sitä tällä hetkellä uimaan, ellen itse olisi vedessä. Jos se uisi, toisi se pukin melko varmasti ihan kiltisi mulle, se ei olisi ongelma. Tuo uiminen vain, ellei sitten omistaja saa pulahtaa veteen koiran mukana ;). Tuskin. Tosin lämmintä päivää se silloinkin vaatisi, että koirakin sinne veteen tulisi. Toistaiseksi Miltsu menee veteen vain viilentymään, joten syksyaikaan tuskin menee lainkaan.

Ja näin on blogitaipparit käyty läpi! Tosin ei päästy läpi, jollei kaatuisi korvattomuuteen metsän ihanuuden vuoksi (ja koska omistaja joutuu ärähtämään koiralle, jotta se palaa linnun perästä..), niin uiminen olisi se kompastuskivi. Tosin tämän kesän perusteella uskallan väittää, että jonkinlaiseen kuntoon uiminen on mahdollista saada ensi kesän aikana, päästiinhän tänä kesänä lähes täydestä uimattomuudesta kuitenkin siihen, että Milli ui n. 10 metrin kiepin vedessä. Joten katsotaan, mitä asialle voi tehdä ensi kesän aikana :D.
Toinen asia, jota pitää petrata vielä (vaikka sekin on viime kesästä parantunut) on tuo kiihtynyt korvattomuus metsässä. Milli ei ole varsinaisesti karannut kauas kesän aikana, mutta hajut ja linnut saavat aikaan käskyistä huolimatta odottelua ja ajoittain Milli palaa vasta, kun kutsun sitä örähtämällä vihaisesti. Ja yleensä se on vielä jossain lähellä, pari kertaa korvaton koira on ihan kirjaimellisesti haettu puskasta pyörimästä (häntä hurjasti viuhuen) narun jatkoksi, kun käskyt eivät ole menneet perille. Ja kyllä sekin loppuviimein menee mun omaan piikkiin, kun en ole osannut tehdä käskystä ehdotonta. Nyt sitten korjaillaan mokia. Mutta uskaltaisin väittää, että viime kesästä tämäkin on parantunut paljon ja koiraan on saatu paremmin korvia mukaan.

Ennusmerkkejä ilmassa: juoksut näkyvissä??

MillithaPilli on ollut melko alamaissa kotosalla. Lisäksi ihan kyhnä, kainalohoitoa vailla jatkuvasti. Lenkillä eroa ei huomaa, linnut ja muut vievät huomion noista naisellisista vaivoista ilmeisen tehokkaasti (kyllähän sen itsekin tietää, että naisellisiin vaivoihin ja niistä johtuviin kipuihin paras lääke on liikunta). Lisäksi MilliPikkuSilli on ollut muiden koirien kovan mielenkiinnon kohteena viime päivinä, poikien lisäksi paras kaveri TaiksutheKettuRepolainen on haistellut kovasti neitokaisemme takapäätä. Ja Millihän antaa haistella. Selkään ei saa yrittää, mutta haistella saa kovin.

Viimeksi juoksut alkoivat 24.1, ja Millin juoksenteluväli on ollut yleensä 7 kk. Joten kahdeksan päivän päästä tuo 7 kk:n väli on täynnä. Sen vain muistan talvelta, että silloinkin aloin nähdä merkkejä juoksuista jo muutamaa viikkoa ennen varsinaisten juoksujen alkamista. Povataan nyt kuitenkin, että seuraavan kolmen viikon aikana alkaa tapahtua! Ja oishan se ihan jees, että koiruuden rättipäivät olisivat luetut ennen vauvashown alkua. Siinä kun riittää sitten kuitenkin sitä puuhaa ihan riittämiin.

Savo Show 6.-8.8, asteita +30-36

No niin, nyt on Savo Showsta "kotiuduttu" vanhempieni luo Muurameen. Hieman pidennetty viikonloppureissumme sujui erittäin hyvin muuten, paitsi näyttelyn osalta. Toisaalta, ei nyt suuria odotuksia ihan realistisesti ollutkaan, kunhan lähdettiin tollerikaverin seurana onneamme kokeilemaan ja samalla tehtiin ekskursioreissu Kaavin maaseudulle. Vietettiin siis ikään kuin miniloma maalla :). Tollerikaveri, Taika sen sijaan veteli hienot tulokset; VSP:eitä, kolmet Cacibit ja viimeinen SERTikin sieltä ropsahti!! Onnea Taika, Hanna ja Anni! (Taikan blogin linkki tuossa reunassa, jonne Hanna varmasti päivittelee Savo Shown kuulumiset.)

Lähdettiin torstaina ajamaan Ruutanasta kohti Kaavia. Taika oli ollut koko päivän meillä Millin seurana päivähoidossa, ja parin puolentoistatunnin metsälenkin ja loputtoman yhdessä könyämisen ja kohkaamisen jälkeen matkalla meillä oli kaksi väsynyttä koiraa. Illalla oltiin melko myöhään perillä, mutta Milli ja Taika saivat vielä iltakävelyt maaseudun pimeässä elokuun yössä. Yö sujui koirilla hieman rauhattomasti jatkuvasti paikkaa vaihtaen, mutta perjantaina oltiin silti jälleen täynnä energiaa. Aamulenkillä nähtiin ja tutustuttiin yöpymispaikkamme Viljamaan kartanon kotieläimiin, joista voiton vei Millin ja Taikan mielestä ehdottomasti äärimmäisen tyhmänrohkea musta kani, joka ei pelännyt koiria lainkaan. Kania piti sitten pällistellä joka lenkillä, ja Milli koetti perinteiseen tyyliinsä keksiä keinoa saada pupu ulos häkistään. Eikä se suinkaan hännän viuhtomisesta ja ilmeestään päätellen olisi aikonut leikkiä jänön kanssa, vaan lähinnä saalistaa sen. Lampaat ja hevoset sen sijaan nuuskittiin useaan kertaan, mutta ne eivät saalisviettiä saaneet heräämään, saivat lähinnä koiramaiset tervehdykset päivittäin. Oli muuten hyvä ja etenkin koirien kanssa mahtava yöpymispaikka, suosittelen! Järven rannalla rauhallisten teitten vieressä ja metsäpolkujakin löytyi lenkkeilyyn.

Millin arvostelut kirjoittelen myöhemmin tuohon blogin reunaan, tulokset olivat laihat kaksi EH:ta ja yksi H. Hieman oltiin petytty, mutta EH:n antaneiden tuomareiden arvostelut ovat ihan linjassa Millin edellisten arvostelujen sekä toistensa kanssa. Arvosteluina ihan hyvät ja reilut. H:n antaneen tuomarin mielestä Milli on edelleen liian kevyt ja kaipaisi lisää massaa. Kehoitettiin kasvattamaan massaa entisestään. Tuskin sitä enää ruualla saadaan tuon enempää, jos massaa on tullakseen, se tulee vanhenemisen myötä, ei enää varsinaisesti suoraan syömisistä (vaikka toki hyvällä ja laadukkaalla ruualla on paikkansa). Liikuntaa on entisestä paha lisätä, kun jo nyt lenkkeillään metsässä päivittäin pari tuntia (ja Milli menee siellä metsänpohjaa pitkin hyppien ja pomppien, ei suinkaan kuin ajoittain tietä pitkin tasaisella). On se Milli silti meille ainutlaatuinen ja ihana, menestyi tai ei. :) Komeita koiria olivat kyllä walesikehissä menestyneet, onnea kaikille menestystä niittäneille!

Päivät olivat KUUMIA!! Perjantaina mittari näytti 28 astetta, lauantaina 33 astetta ja sunnuntaina 35 astetta. Milliä ei näyttelypaikalla kiinnostanut muu, kuin uimaan meneminen raviradan keskellä olevaan kuralammikkoon. Kehien jälkeen hurttimukset saivat tahtonsa läpi, vaikka aikamoinen lätäkkö kyseinen lampi olikin. Onneksi koirat voi aina pestä ja majapaikassa käytiin iltaisin uimassa hieman puhtaammassa vedessä iltalenkkeilyn yhteydessä. Millin ja Taikan kehät olivat, toisaalta mukavasti, toisaalta taas erittäin epämukavasti, päivittäin täsmälleen samaan aikaan, joten pääsimme lähtemään paikalta viettämään lomapäivää maaseudulle aina ihan ajoissa.

Reissu meni kaiken sähläämisenkin osalta hienosti, Millin tuntien yksi oven avaaminen ja karkaaminen aittahotellista pihamaalle oli pientä :D. Siinä oli meillä aamupalassa nielemistä, kun lauantaiaamuna kesken aamupalan katsoin ikkunasta ulos ja näin pihalla koiran. Hetken päästä päässä välähti, että kappas, walesi. Kappas, MUN walesi! Ja pian kipitti tolleri tyytyväisenä perässä, "Millipitäämustahuolta"-ilmeellä varustettuna. Siinä jäi puurot hetkeksi lautaselle jäähtymään, kun sännättiin pihamaalle ja palautettiin koiruudet huoneeseensa. Tällä kertaa ovi meni takalukkoon, kun pelkkä kiinnilaittaminen ei auta :D.

Hieno reissu oli loman kannalta ajateltuna, vaikka ei pahemmin näyttelyistä ollut kotiin tuomista. Ehkä Milli vaan on EH:n koiran, parempi kotona kuin showssa :). Mieluummin niin päin, jos valita tarvitsee. Seuraavaan näyttelyyn meneekin sitten varmasti aikaa ihan reilusti, tämä omistaja nimittäin aikoo synnyttää puolentoista kuukauden päästä ja siinä sitä sitten touhua riittääkin hetkeksi. Koirailu jää hetkeksi tauolle vauvan synnyttyä (ja ehkä vähän ennenkin, riippuu olosta) lenkkejä lukuun ottamatta. Sitten kun on taas aikaa ja puhtia, jatketaan tottista ja jälkihommia. En vielä tiedä, milloin olisi seuraavan näyttelyn aika ja paikka, vai tuleeko sitä edes.

Kesää ja hellettä

Huh hellettä! Tämän mamman maha on jo kasvanut 8.:lle kuulle saakka, ja olo ei aina ole paras ja jaksavin tässä kuumuudessa. Kohta on varmaan ollut lähes neljä viikkoa yli 30 asteen helteitä, muutama "viileämpi" 25 asteen päivä välissä. Yötkin ovat olleet kotimittarin mukaan yli 25 astetta, joten lämpötilasta ei voi valittaa

Millin kesä on mennyt uimaan opetellessa ja lomaillessa Muuramessa vanhempieni luona. Lähdin Millin kanssa heinäkuun alussa bussilla Muurameen, jossa vietimme lokoisaa uintilomaa puolisentoista viikkoa yhdessä. Välissä käväisimme muutaman päivän kotona tollerimobiililla , joka oli mulla "hoidossa" kun Hanna lähti Päijänteelle veneilemään(iso kiitos Hannalle lainasta!). Muuramessa noita uintipaikkoja on lähes kaikkialla 100m-1km:n säteellä, joten hellelenkit heitettiin Millin kanssa joko joen vartta kiertäen ja uiden tai järvien rannoilla. Yksi jälkikin tehtiin äitini avustuksella Harjun metsiin; n. 500 m pitkä kahdella käännöksellä. Milli veti sen tuttuun tyyliinsä ihan ylinopeasti, ja jäi jälleen loppukohdan nameista huolimatta etsimään lisää jälkeä... Siinä olikin meidän heinäkuun ainut treeni yhtään mitään muuta, kuin uimista.

Heinäkuun puolivälissä Milli jäikin hoitoon Muurameen viikoksi, sillä me lähdimme siskoni luo Espooseen. Näillä helteillä pienessä kaupunkiasunnossa meinaa olla liian kuuma jopa siskoni kissalle, joten teimme ratkaisun jättää Millin vetten äärelle vanhempieni luo. Ja ihan todella hyvä ratkaisu olikin, kerrostaloasunnossa nukkuminen oli meille ihmisillekin vaativaa. Onneksi Lepa-kollipoika pelkää korkeita paikkoja, eikä suunnittele lainkaan parvekkeelta alas loikkaamista (ja on siinä verkkoaitakin edessä), joten parvekkeen ovi sai olla yöt auki. Silti hikoiltiin kuin pienet siat. Espoossa tuli asuttua viitisen vuotta, mutta vasta nyt käytiin ekaa kertaa Hietsun kirpputorilla ja uimarannalla makoilemassa. Yllättävän hyvin jaksoin kävellä ja olla, kun muisti juoda ja välillä pääsi viileisiin sisätiloihin. Tuli nähtyä opiskelukavereitakin terassilla istuen. Edelleen kuitenkin olen sitä mieltä, että tuolla etelässäpäin on kiva käydä, mutten haluaisi siellä pysyvästi asua. "Maalla" on mukavampaa! ;)

Milli oli meidän "etelän"reissun ajan siis Muuramessa käyden päivittäin uimassa ja välillä vattupensaassa juoksentelemassa äitini kanssa. Työpäivät se sai olla yksin kotosalla, mikä teki ihan hyvää, sillä muuten koiruudelle on tuota yksinoloa tullut kamalan vähän kesän aikana. Painaumasta päätellen se oli makoillut vanhempieni makuuhuoneen sängyllä päivät. Kerran oli kuulemma kaivanut roskiksesta kalan perkeet, kun oppi sitten avaamaan tuollaisen liukuovenkin...

Itsekin menin etelänreissulta kotiuduttuani Muurameen vielä Millin seuraksi. Ihan vaan uitiin ja oltiin, vähän käytiin vatussa, lähinnä koiran vapaanajuoksemistarpeita purkamassa. Siinä sivussa tosin tuli neljä jätskirasiaa vattujakin pakkaseen :D. Rapsukattikin sai olla puolitoista viikkoa maalla ihan oikeissa hiirihommissa. Niin oli kissalla ollut siellä hyvät oltavat viljasiiloissa ja ladossa, että lähti meitä karkuun, kun tultiin sitä hakemaan. Onhan se vähän erilaista ulkoilla narunpäässä kotosalla, kuin maatilan piharakennuksissa vapaana hiirien perässä.. Aina se oli noista rakennuksista löytynyt, vaikkei juurikaan sisällä ollut näillä lämpötiloilla viihtynyt. Kolmeen ekaan päivään ei kuulemma ollut käynyt talolla edes syömässä, vaan oli ilmeisesti itse ruokkinut itsensä tehokkaasti.. Kotiin tullessa vastassa olikin sitten matokuurin antaminen (joka muuten nykyään käy helposti, kun lääkkeen piilottaa possunsuikaleen sekaan - eipä tarvitse enää pakolla syöttää :) ).

Nyt vaan kestetään helteitä ilmeisesti vielä tämä ja huominen, kunnes viilenee. Yli 20 asteen saisi kyllä silti pysyä :D. Palattuamme kotiin olemmekin lenkkeilleet järven kautta, ja kummasti omaan jaksamiseen vaikuttaa se, että välillä saa pulahtaa viileään (noh, on se varmaan 25 asteista...) veteen vilvoittelemaan. Uimalla kesken lenkin jaksan onneksi ulkoilla koiran kanssa vielä pitkälti toista tuntia.

V jäljestys

Niihaman metsään suuntasimme kulkumme eilen illalla jäljestyksen merkeissä. Hanna veteli meille jäljen, n 200-300 m. pitkän kahdella kulmalla. Jäljen loppuun laitettiin Millille hirvenlihaköntsä, tähän mennessä kun ei oikein ole mikään nami vielä peitonnut jäljestämisen iloa, niin ajateltiin sitten kokeilla tätä.















Autolta jäljelle oli parin sadan metrin kävelymatka. Kun otin jälkivaljaat repusta ja koira ne huomasi, alkoi hillitön piippaus ja kiskonta Hannan kävelysuuntaan, niin innoissaan se oli jäljelle menosta. Kävely kohti jäljen alkupaikkaa oli hillitöntä vetämistä ja vainun hakemista, nenä kävi kuin vihikoiralla konsanaan.

Kun viimein saavuttiin janalle, sain onneksi Millin rauhoitettua ja homma päästiin aloittamaan. Jälki löytyi janalta välittömästi, ja kaasu pohjassa (kuvassa heiluva häntä on siitä osoitus!) hiukan ilmavainulla sitä lähdettiin etenemään. Milli siis kyllä menee nenä maata kohden, mutta selkeästi ilmavainulla, sillä se meni ensimmäisen suoran n. puoli metriä jäljen vieressä (päätellen niistä tarjouksessa olevista männyistä :D ). Eka kulma sujui vaivatta, ja vauhti päällä Milli jatkoi matkaansa, tällä kertaa suoraan jäljen päällä. Yksi nami maistui jopa kesken jäljen!

Toinen kulma olikin sitten hankalampi, taisi olla hieman jyrkempi käännös. Milli eksyi hieman saniaspöheikköön, jossa häntä alkoi vispata siihen malliin, että ihmisjäljen oli korvannut joku ihan muu jälki. Onneksi se kuitenkin "itsenäisesti" (en päästänyt eteenpäin pöheikköön, mutten ohjannutkaan koiraa) palasi hetken haistelun jälkeen jäljelle, josta saikin uuden otteen kierrettyään yhden tiheän kuusen alaoksiston kautta. Siinä oli hieman pallomahamammalla perässä pysymistä, kun piti sukeltaa kuusen oksien läpi (järkevämpi tyyppi olisi ehkä päästänyt siitä liinan päästä irti hetkeksi..).

Viimeinen suora meni vaivatta suoraan lihaköntsälle, ja koira oli hieman hölmistynyt, että tässäkö se jo oli? Se nuuskutteli muutaman kerran ympärilleen toivoen jäljen jatkuen, mutta historiallisesti ekaa kertaa palkkio vei voiton. Hirvenluu nousi suuhun ja tyytyväinen koira rauhoittui silmin nähden. Autolle kävellessä ei tuntunut koiralla enää olevan kiire yhtään mihinkään, ja sainkin siinä miettiä, olinko vahingossa metsässä onnistunut vaihtamaan vetävän intopiukkaspanielin rauhalliseen lampaaseen. :)

Oli superhauskaa taas, kiitos Hannalle hyvästä jäljestä! Koira oli kotona superväsynyt, oltiin kuitenkin ennen jälkeä käyty päivällä parin tunnin metsälenkit ja Taiksula oli meillä myös muutaman tunnin hoidossa Millin seurana. Ei ole mitään ihanampaa katseltavaa, kuin aidosti touhuamisesta väsynyt koira, joka pötköttää lattialla tyytyväisenä! Sellainen koira on ihan eri näköinen, kuin koira, joka lepäilee vain, koska muuta tekemistäkään ei ole (tosin sellaista ei Millistä koskaan voi tulla, se osaa kyllä aktivoida tarvittaessa itseään keksimällä miten ovi kuin ovi tai vessanpöntön kansi avataan tai miten namit ryöstetään).

Pentukuume

Eksyin sitten selailemaan walesipentueita ja kuvia niistä netissä. Sitä tulee tehtyä tasaisin väliajoin, kun emme varsinaisesti tunne muita welssiläisiä oikeassa elämässä, niin on mukava blogien kautta tarkastella muiden samanrotuisten elämänmenoa. Tarkoitus oli siis viattomasti lueskella walesiblogeja, mutta jotenkin sitä harhautui kasvattajien sivuille. Millin pentuajoista taitaa sitten olla nyt niin kauan aikaa, että aika on viimein kullannut muistot. Olen jo suunnitellut, että seuraavan koiran kanssa "harjoitellaan" taippariasioita pennusta asti ja puuhaillaan ehkä hieman tavoitteellisemmin jotain lajia, ihan koirasta ja sen taipumuksista riippuen ja ja ja....... Ja sitten iskee todellisuus: kiva haaveilla toisesta koiruudesta, mutta todellisuudessa projektina on nyt selviytyä tämän koiran ja kissan aktivoinnista loppuraskauden ja ihmisvauva-ajan läpi, joten pentu jää kaukaiseksi haaveeksi. Tässä kuitenkin hieman fiilistelyä (Milli 2,5-4kk):

Lurppaisaa Juhannusta t. Milli

Koiramainen juhannus sujuu tänä vuonna miehen työvuorojen vuoksi kotosalla. Siskoni Riikka, yksi Millin suosikki-ihmisistä, on tullut kylään koko viikonlopuksi. Millillä on koko juhannus seuraa kotona, hengaillaan yhdessä pihalla aina kun ei sada, se on saanut paljon herkkuja ja purujuttuja, käynyt metsälenkillä ja syönyt vähän grilliruokaakin.

Tällä viikolla ei olla jäljestetty eikä tokoiltu lainkaan, loma tekee hyvää meille molemmille. Nyt vaan keskitytään löhöilyyn ja syömiseen, metsälenkkien ohella toki. Milli vaikuttaa erittäin tyytyväiseltä jatkuvaan seuranpitoon ja mikä parasta, se saa nukkua välillä Riikan vieressä öisin ihan OIKEASSA sängyssä. :)

Vähän tehtiin namien eteen töitä, ei nyt parhaita tokosuorituksia, mutta kyllä niillä namit irtosi :D.
"Luokse!":



















"Sivu" (peppu luistaa liukkaalla parketilla taaksepäin):



















Tässä kuvayritelmä molemmista elukoista, kamera oli sitten hieman myöhässä tilanteessa. Toisessa kuvassa elukat jaksoivat kytätä kinkkuja, kun sain hieman kuvausapua (huomatkaa ekassa kuvassa elukoiden luonne-ero, Rapsu näyttää peräpeiliään "pidäittekinkkuskuneitipu" ja Milli taas yrittää parhaansa mukaan olla menossa mukana):






















Lurppa pääsi myös osaksi Riikan Geishakakun (ohje Riikan blogissa, linkki tuossa sivussa ;) ) leivontaa, missäpä welssi ei haluaisi olla mukana ja avuksi:






















Harmi, ettei ulkoilusta saatu kuvaa, kun sade yllätti, mutta sisälle tullessa koira näytti suunnilleen tältä:




















Riikka ja Milli parhaimmillaan:



















Lopulta Timokin tuli kotiin. Salikamat tarkastettiin ja sitten isäntää lahjottiinkin jo Majavalla (oudon pysähtynyt tuo koira noissa kuvissa, todellisuudessa kotiintulo on yhtä täpinää):


























Lurppaisaa juhannusta kaikille koirille ja koiranmielisille!

Sprinttikisat

Tänään suunnattiin kohti Kaupin vinttarirataa, jossa järjestettiin Joka Koiran Sprinttimestaruus - kisa. Milli ja Taika joutuivat juoksemaan isoissa koirissa, koska raja oli 40 cm. Onneksi päivä oli aurinkoinen ja ajoittain lämmin, koska odottelua rokotusten tarkastamisen jälkeen oli yli kolme tuntia.

"Lämmittelyt" hoidettiin aamulla n. tunnin metsälenkillä ja vielä ennen juoksua pienellä kävelylenkillä. Koirat saivat muuten lepäillä Taikan kangashäkissä, kun me ihmiset katselimme pienten koirien juoksua ja kuuntelimme aikoja. Alle 8:aan sekuntiin 80 metrin matkan juoksivat nopeimmat pienetkin koirat!! Olikohan shelttiä ja russelia siellä kärkipäässä.

Tyyli juoksuun oli vapaa. Kaikenlaisia hauskoja suorituksia kentällä nähtiinkin. Useat pienetkin koirat "tapppoivat" vieheenä toiminutta kangasta, jopa villakoira suoriutui taposta oikein lahjakkaasti.

Millin vuorolla avustaja piti koiraa pannasta, heilautin sille vähän vanhaa grillipihviä (joka ihan sattumalta oli jääkaapissa aamulla) ja painelin maalisuoran ohi. Varuiksi kirittämään ehti myös viehe. Milli veteli hienosti aikaan 8,41 juosten ihan suoraan ensin tarkastamaan vieheen ja sitten mun luo syömään pihviä. Taikan juoksussa nähtiin sitten tolleri, joka tappoi vielä "elävän" vieheen suurella innolla!

"Vähän" erilaista "jäljestystä"

Tänään oli oikea emähuijauspäivä. Suunnittelimme yhdessä Riikka-kouluttajan kanssa yllätystä Hannalle näyttelymenestyksen johdosta ja onnitteluksi Cruftsiin pääsemisestä. Iivölplään sai alkunsa siitä, että Riikka ehdotti jotain kivaa juttua, ja sitten siitä kehittyi oikea huijausten huijaus. Ainakin tällaiselle ihmiselle, jolla ei ole juurikaan pokkaa tai näyttelijänlahjoja, oli tämä jo hyvä saavutus!

Saatiin Hanna uskomaan mm. että tänään jäljestetään kaatosateessa. Onnistui. Kävimme lenkillä ihan normitapaan kuten aina ennen treenejä, ja lähdimme asianmukaisesti valjaat ja muut vermeet mukana kohti Riikan kämppää. Riikka oli vakuuttanut Hannalle, että hänellä on jalka niin kipeä, että hänet pitäisi hakea kotoa saakka treenejä vetämään. Onnistui.

Paikan päällä Riikan kotipihassa julma totuus paljastui, kun kerroin, että nyt on niin, että koirat jäävät Riikan miehen Antin hoiviin ja me tytöt lähdetään baanalle. :D Ja sitten vaihdettiin metsävaatteet normikuteisiin, jätettiin koirat hoitoon ja suunnistettiin (tätä kohtaa vois varmaan sit kutsua tämän päivän osalta jäljestämiseksi??) The Grilliin.

Huijaus onnistui, ruoka oli mahtavaa (ja sitä oli liikaa) ja seura vielä parempaa. Ei meinattu edes päästä ravintolasta liikkeelle, kun juttua riitti sen verran hyvin vielä maksamisenkin jälkeen. Kiitos molemmille huippuseurasta! Ja näitä iltoja lisää kiitos!!

Millin neljäs jäljestys ja eka jana

Eilen sitten mentiin Pirkkalan perukoille tekemään jälkeä aitoon metsämaastoon "mäyräkoira"-Taikan (tsihihiii :D) ja Millin kanssa. Riikka, meidän kouluttajamme, teki ystävällisesti meille jäljet. Nyt koira sai jo lyhyeltä janalta löytää itse jäljen alun. En tiedä, mistä tuo Millieläin oikein aina etukäteen tajuaa, että nyt mennään jäljelle, sillä se alkoi jo automatkalla piipata ja oli aivan kiihkoissaan kun sai jälkivaljaat ja liinan yllensä. Joko se näin neljännellä kerralla tunnistaa treenikassin? Se voi olla mahdollista, sillä meillä on eri kassi jäljellä kuin tokossa. Tokoon mennessä koira on joskus hieman kierroksilla, mutta ei koskaan näin paljoa.

Metsä oli sakeanaan hyttysiä, yäh. Varmaan ikinä ei ole tällaista hyttysmäärää ollut täälläpäin Suomea, ja liikun kuitenkin jatkuvasti metiköissä. Raskaana ollessa kun ei saa käyttää noita myrkkyjä iholle, niin olin kotona pihalla etukäteen jo suihkuttanut collegehupparin myrkyllä, ja nyt viihdyinkin harvinaisen iloisesti huppari päällä ja pää hupun suojissa. Ja silti mua syötiin.. ja koiraa myös.

Niin, siitä jäljestä... Milli oli siis hyvin kiihkoissaan, mutta sain hetkeksi sen rauhoitettua istumaan ennen jälkeä. Se haistoi heti ilmavainusta, missä jälki meni. Alku löytyi janalta vaivatta, ja koira alkoi tiukan nenätyönsä. Edelleen Milli menee osittain ilmavainulla, joka siis tarkoittaa sitä, että tuulisella kelillä se on hiukan sivussa jäljestä ja joutuu välillä kierähtämään itsensä ympäri hukatessaan jäljen. Kulmia oli kai (?) kolme, en oikein itsekään pysynyt perässä, kun keskityin liinan antamiseen koiralle ja pystyssä pysymiseen, oli sen verta haastava maasto tän mahan kanssa liikkua. Jäljen vaikein kohta oli puunrungon alitus/ylitys, jossa jouduin hieman ohjaamaan ja rohkaisemaan koiraa etenemään rungosta huolimatta. Toinen vaikeus oli jäljen päättäminen, Milli olisi näes halunnut jatkaa jälkeä lopetuskohdasta huolimatta. Siinä innossa meinasivat lopetuksen lihapullatkin jäädä syömättä...

Kokonaisuudessaan olen todella yllättynyt, että näin riistaviettinen koira on IHMISjäljestä todella näin innoissaan! Koskaan tästä ei ole tarkoitus sen vakavampaa kuin koiran aktivointia tehdä, mutta onnistuminen on silti mukavaa. Oletin, että tämä ensimmäinen kerta metsässä saa Milli innostumaan enemmän niistä jänisten ja kanalintujen jäljistä, mutta niin ei käynyt. Jäljen jälkeen se oli huomattavan väsynyt ja rentoutunut.

Esineruutua ei tehty sitten Millin kanssa vieläkään, mikä on ihan fiksu idea. Ei sitä jäljen jälkeen enää kiinnostanut taaskaan mikään muu, kuin nenätyö. Tehdään sitä eri päivänä kotona ja mahdollisesti tokotreenien yhteydessä. Ehkä ne voidaan joku päivä vielä tässä yhdistää toisiinsa..

Millin eka serti!! (Ja miten sitä juhlistettiin...)

Sunnuntaina 6.6. Tollerimobiili lähti 9.02 Ruutanasta kohti Jämsän näyttelyä. Päivä oli aurinkoinen, muttei lainkaan lämmin silti. Pystytimme koirien häkit nurmikolle kentän reunaan. Annin piti siis esittää koirat täällä, mutta estyi sen tekemästä, joten hän oli erittäin ystävällisesti hommannut meille koiriensa kasvattajan Outin esittämään molemmat koirat, siis Millin ja Taikan. Heti alkuun näytti hyvältä, Outi sai Millin kulkemaan niin hienosti, että tuo lehmän värinen eläin unohti kokonaan mun olemassaolon! Se on jo historiallista. Pystyin käymään vessassa n. vartin reissun, eikä Millisilli inissyt lainkaan mun perään! :D

Koirien esiintyminen meinasi hiukan mennä päällekkän, kun walesit oli laitettu alkaamaan 11.30 ja juuri samoihin aikoihin Taika pääsi kehään. Walesikehässä pidettiin onnekkaasti juuri sillä hetkellä tauko, joten koirien esiintymisen väliin jäi jopa seisoskeluaikaa.

Mua jännitti lähinnä Millin esiintyminen. Meillä oli tuomarina Niemisen Kirsi, jolta Milli on n. vuosi sitten saanut H:n (perusteet lukevatkin tuossa blogin laidassa). Millihän on ollut aina liian "kevyt", ja nyt talven aikana on pyritty ruualla saamaan hiukan tukea massan kasvatukselle, jota on kyllä tapahtunut ihan itsekseenkin koiran vielä kehittyessä. Lisäksi Millillä on juuri ollut elämänsä pahin karvanlähtö, onneksi sentään juuri viikkoa ennen näyttelyä pahin sameus hävisi turkista ja saatiin vähän kiiltoa takaisin. Mä en uskaltanut edes katsoa Milliä päin sen esiintyessä, jotta se kulkisi Outin kanssa nätisti. Enkä kyllä odottanut yhtään mitään, lähinnä toivoin EH:ta, ja olinkin ihan hämmästyksissä, kun Hanna hihkaisi mun vieressä että "ERI tuli". Jee, Millin eka eri!

Arvostelussa luki näin: "Erinomaista tyyppiä oleva narttu, jolla oikeat rungon mittasuhteet. Kaunis pää ja viehättävä ilme. Hyvä kaula. Hyvä rintakehä ja hyvä runko. Hieman luisu lantio. Hyvä raajaluusto. Tänään niukka karvapeite. Liikkuu tasapainoisesti, mutta taka-askel voisi olla tehokkaampi. Esitetään erinomaisesti."

Milli jatkoi siis paras narttu kehään (muistaakseni) kolmen muun nartun kanssa ja sijoittui toiseksi saaden samaan syssyyn ensimmäisen sertinsä! :) Kiitos Outille erinomaisesta esittämisestä ja Hannalle iso kiitos näyttelyyn houkuttelemisesta, tsemppauksesta ja kyydeistä!

Kävimme Jämsänportissa syömässä ihanan seisovan pöydän aterian, jonka jälkeen suunnistimme sinne "toiselle" laavulle lenkille. Lenkin lopussa Milli päätti juhlia sertiään kierimällä siinä ihtessään, löysässä ihmisen p*skassa. Puoli koiraa oli iloisesti sinapin väristä, kun se kömpi tyytyväisenä kuusikon keskeltä esittelemään uutta hajustettaan ilmeellä "Enkös tuoksukin hyvältä!" Taikan mielestä ilmeisesti tuoksuikin, kun tolleri päätti maistella kaverin turkkia pienin lipaisuin. Ihmiset eivät olleet yhtä innoissaan... Kun viimein saimme pressuun käärityn koiran autolla kotiin saakka, joutui se ensin pesulle useaan kertaan ja sitten sai nakerrella puolisentoista tuntia hirvenluuta tuulettuen samalla pihamaalla. Ja ihme kyllä, ei haissut enää! :D Ja sertikuvan ottaminen jäi sitten seuraavaan päivään... (Ja tuli silti vähän heikkoja suorituksia noista mun kuvista, mutta eiköhän ne mene :).)

Tottista ja jälkeä

BH
Tottis, bh-sellainen, oli toissapäivänä, joten aloitetaan siitä. Päivä oli kuuma, ja Milli sen mukaisesti läähättävän löysä, mallia perässä vedettävä walesi. Teimme jäävät liikkeet; istuminen ja maahan, josta luoksetulo. Hyvin sujui noin niinkuin periaatteessa, mutta kaikki vauhti puuttui. Milli jolkotteli ja läähätti, ja oli hieman poissaoleva. Paikallaanmakuu sujui hyvin, tosin kovin pitkälle ei pystynyt kävelemään, kun Aamulehden rakennus tuli jo eteen. N. 25 metriä oli varmaan matka, ja jäin kuitenkin selin koiraan. Siinähän se pysyi hyvin, kun sai maata varjossa. Läähättäen. N. kolme minuuttia meni Taikalla liikkeiden tekemiseen, ja sen ajan makasi Milli maassa.

Seuraavaksi vain hengailtiin. Tollerimobiiliin ei helteellä voinut koiria jättää odottamaan, joten istuimme nurmikolla hengailemassa puun leppoisassa varjossa. Milli oli ihan löysänä ja makoili rauhallisesti, haluten rapsutuksia ja rentoutusta.

Lopuksi vielä tehtiin ihmisryhmä. Ihan ok sekin, löysäily vain jatkui...

Jälki
Jälkipäivä ei ollut, koiraharrastuksen kannalta onneksi, niin kuuma kuin edelliset. Eipä tosin tänään satanutkaan, joka myös vähän veisi tunnelmaa jäljen teolta. Teimme enemmän ja vähemmän hoidetulle nurmelle seuraavanlaisen jäljen: n. 30m suoraan - loiva käännös 90astetta, josta n.30m suoraa - loiva käännös 90astetta, josta taas n. 30 m suoraan. Lokkipenteleet meinasivat vain käydä nappaamassa eväät (Millillä oli ihan pippuripihvejä jäljellä! ;) ). Sainkin kolistella namipurkkia ja huutaa sekopäisesti Taikan jäljen ajon ajan, jotteivät lentävät rosvot olisi kahmineet kaikkia nameja jäljeltä..

Lopulta sitten Millikin pääsi jäljelle. Alku oli kaiken piippaamisen (oli näes katsonut autossa, kun mamma juoksee lintujen perässä kuin heikkopäinen, ja oli aika fiiliksissään ja kiihdyksissä jo pelkästään siitä) jälkeen kuitenkin hyvä, ja koira sai heti ideasta kiinni. Alkupätkällä vauhtia oli taas enemmän kuin tarpeeksi, mutta jäljen loppua kohden vauhti hiljeni ja työhön alkoi tulla tarkkuutta. Tuuli painoi hajua hieman sivuun, ja sekä ekalla että kolmannella suoralla, jotka kulkivat tuuleen nähden poikittain, koirakin kulki tuulen alapuolella n. puoli metriä jäljen vieressä. Mutta sai silti osan nameista napsittua! Ja ensimmäistä kertaa tehdyt kulmatkin mentiin hienosti.

Viimeinen, eli se kolmas suora oli Milliltä jo hienoa työtä, en joutunut enää jarruttamaan lainkaan koiran etenemistä, vaan pystyi antamaan löysää liinaa meidän välille. Ja koira alkoi saada nenätyöhön tarkkuutta, vauhdin jäädessä kakkossijalle. Jäljen ainoa heikko kohta oli se, että se oli koiralle ihan liian lyhyt! Milli nimittäin olisi halunnut jatkaa lopun jälkeen, se jäi haistelemaan jäljen potentiaalista kulkusuuntaa ihan samalla innolla kuin itse jälkeäkin.

Esineruutuakin koetettiin, mutta koira oli niin jäljen lumoissa, ettei siitä tullut enää mitään. Ei kiinnostanut esineet tippaakaan, ja koetettiin kaikilla mahdollisilla, jopa Taikan leluilla. Mutta ei kun ei, hajut vievät koiran nenässä voiton. Lisäksi se alkoi olla jo tosi väsynyt ja ihan keskittymiskyvytön (katselee muualle koko ajan, läähättää, seisoo paikoillaan, haistelee, vaikka mitä tekisin). Jätettiin se siis ensi kertaan. Autossa Milli nukahti välittömästi, ja nyt kotona iltaruuan jälkeen mulla on tuollainen etäisesti walesiä muistuttava talja eteisen lattialla..

Joka ilta kun lamppu sammuu (tai sammuisi, jos ei koko ajan häirittäisi!)

Uuvuttavan odottelun harjoittelua ja pk-jälkeä

Tänään lenkkeiltiin siis ennen treenejä n. 1h metsässä, vapaana. Millin päivä oli tänään jostain kumman syystä hyvin hyvin iloinen, se ilahtui aivan valtavasti kaikesta, mitä tapahtui. Taisi mun viikonloppuinen poissaoloni saada koiran latautumaan oikein kunnolla, huolimatta siitä, että Timo lenkkeilytti Milliä ihan hyvin. Mutta automaattisesti mun poissaollessani muu aktivointi jää pienemmälle.

Ennen treeniä mentiin Taikan lääkärireissulle mukaan, koska menimme tollerimobiililla yhdessä treeneihin. Siellä vierähti sellaiset 45 minuuttia, ja se aika oli pisamanaamalle oikein oivaa "mitääntekemättömyyden" ja odottamisen harjoittelua. Odoteltiin aulassa pienen piippauksen kera, sillä Millihän olisi halunnut mennä sinne lekurinhuoneeseen. Mikäs sen mukavampaa, saa aina lääkärin ja hoitajan jakamattoman huomion, ja yleensä vielä namiakin. Lopuksi Milli kyllä sitten rauhoittui, kun tajusi, ettei tästä mihinkään tutkimuksiin olla menossa.

Jälki tehtiin taas pellolle, tällä kertaa hieman pidempi ja jo pienillä kunnon askelilla. Hieman haastavuutta asiaan toi se, että kyseinen pelto oli fasaanikukkojen suosiossa.. Ja nehän eivät juuri ihmistä tai koiria kavahtaneet, vaan pyrähtelivät lentoon ihan muutamien metrien päästä ja ajoivat toisiaan pellolla lentäen koirien yli melko matalta. Koetin parhaani mukaan pitää Pillikän kiireisenä pienillä tempuilla, jotta odotellessamme Riikan saapumista paikalle tuo piskendaalis ei havaitsisi fasaaneja. No, se oli hieman haastavahkoa, sillä ne fasaanit myös huusivat aika lujaa siinä vieressä.. Toinen haasteeni oli pitää itseni rauhallisena ja tyynnyttää omia hermojani, kun Milli sitten ensin haistoi peltolinnut ja lopulta onnistui kuitenkin näkemään yhden kukon laskeutumisen n. 10 metrin päähän meistä.. "piipipppiiiiipviuviuprrrrr" kuului elättimen suusta, mutta kaikeksi ihmeeksi päästessämme jäljelle, jäljen ajo sujui tilanteeseen nähden jopa hyvin! Milli aloitti jäljen hienosti. Alku tuntuukin olevan juuri se kohta, josta näkee, miten loppu tulee menemään; alkaa hyvin --> Marika on rauhallinen ja kehut aitoja --> koira motivoitunut --> Marika on rento --> koiran motivoituu jne jne... Ja tuo toimii myös tietty negatiivisessa mielessä...

Nyt jäljellä sai jo hieman ohitella nameja, joka tuntuu sopivan Milli tyyliin. Milli ottaisi mieluiten ilmavainun lähes kaikesta, eikä malttaisi oikein tehdä kovin tarkkaa työtä. Nopeus on Millistä valttia, tarkkuus tulee toisena. Hauska, miten erilaisia ne etenkin tässä suhteessa ovat Taikan kanssa! Taikan pikkutarkkuus versus Millin nopeaan suoritukseen pyrkiminen.

Jäljen lopussa namikasa oli ehkä hieman kuraisessa kohdassa, ja Milli olisikin mieluiten syönyt paikalle madelleet kaksi etanaa, eikä kuraisia nameja.. Kovasti tuli kuitenkin kehuja, ja koirakin tajusi siinä jäljen päättyneen. Jäljen jälkeen fasaanitkin tuntuivat unohtuneen, ja Milli oli superväsyneen oloinen, kun siinä vielä hetki keskusteltiin porukassa.

Jälki oli siis n. 20-30m pitkä, ja nyt on tän mamman selkä erittäin jumissa jäljen teolla kyyristelystä.. Kuinkahan käy sitten pidemmillä jäljillä??

Treenimotivaation resepti

Kirjoitin tässä yhtenä kauniina päivänä piiiitkät tekstinpätkät ko. aiheesta, mutta koko teksti sitten ennen lähettämistä päätti hävitä ja kadota. Sellainen tatti kasvoi siitä tuohon otsaryppyjen väliin, etten ole kyennyt kirjoittamaan samaa tekstiä uusiksi. Mutta nyt sitten tatti on laskenut ja tartun näppäimistöön jälleen uudella innolla.

Siitä kadonneesta treeni- ja yhdessätekemismotivaatiosta olen avautunut tänne paljon. Ja miettinyt asiaa pääni puhki, kunnes nyt viimein toivo pilkottaa. Kiitos Hannalle ja kouluttajallemme Riikalle, jotka olette jaksaneet kuunnella ihan "irl" tätä volinaa! Puhumisesta on ollut iso apu ihan sille, että nämä omat aivot alkavat raksuttaa. Nyt on jotain toivoa ilmassa siitä, että treenimotivaatiota olisi tullut jo takaisin.

Tässä resepti:

1.Milli ei odota treeneissä ainakaan pääsääntöisesti autossa, vaan pihamaalla. Silloin siihen voi odottelun aikana alkaa saada draivia ja motivaatiota pikkutempuilla, ja se myös pysyy paljon rauhallisempana. Jokainen ulospääsy autosta on näet juhlan paikka, ja aiheuttaa härdelliä Millin korvien välissä; "JEEJEEJEEJEEEEEE, VIHDOINPÄÄSINULOSMISSÄSNYTOLLAANJAMITÄTEHDÄÄNKETÄSTÄÄLLÄON" jne. Ja ihan sama, vaikka auto ei olisi välissä liikkunut mihinkään... Suoraan autosta ottamisen jälkeen on ihan turha yrittää tehdä mitään, kun koira on jeejee-moodissa. 5-10 min rauhoittaa koiran kummasti, kun ympäristö on havainnoitu, ja voidaan keskittyä vähän muuhunkin.

2. Treenipäivänä lenkit vähemmälle. Kuulostaa pahalta, mutta jos joku nyt ei tiedä, niin meillä lenkit tapahtuu vapaana metsässä, n.1,5-2,5h päivittäin, plus aamu- ja iltapissatukset 10-30 min. Missäpä lintukoira toteuttaisi itseään paremmin kuin metsässä?? Metsälenkit on selkeästi Millille treenipäivinä liian aktivoivia. Siellä treenataan fyysistä kuntoa; Millihän ei mene tiellä, vaan siellä luonnon siimeksessä hyppien ja juosten, ojan pohjissa uiden ja kallioita kiiveten. Ottaen vielä huomioon sen, että tuo metsä on suurimmaksi osaksi ns. luonnontilaista, eli suomeksi vaikeakulkuista aluetta, jossa raivausta ei tehdä, vaan puut kasvavat tiheästi, kaatuneet rungot ovat paikoillaan ja aluskasvillisuus pääosin runsasta. Fyysisen aktiivisuuden kuluttamisen lisäksi treenien kannalta oleellisempaa on se, että Milli myös kuluttaa psyykkistä aktiivisuuttaan lenkeillä; ajaa lintuja, tutkii hajuja ja käy jäljellä. Valkoinen walesinhäntä vain viuhuu jäljen löytämisen merkiksi, kun Milli saa vainun. Lisäksi usein mukana on Taika, jonka kanssa myös leikitään ajoittain, vaikka hajut vievätkin yleensä Milliä lenkillä. Illalla treeneissä ei voi Milliä enää vähempää kiinnostaakaan varsinkaan vaativampi tekeminen, kun energia on oikeasti poissa.

3. Enemmän leikkiä, positiivisuutta ja motivoivaa tekemistä. Millin kanssa ei vaan voi olla kovin tosissaan. Jos musta on huomattavissa ärtyneisyyttä tms, Milli paineistuu ja alkaa keksiä muuta, yleensä haistelemaan muka erittäin kiinnostuneena jotain paikkaa asfalttikentällä. Silloin sen päivän treenimotivaation löytäminen on jo hiukan myöhäistä. Liikaa vaatiminenkin näyttäytyy samalla tavoin, koira ikään kuin menettää mielenkiintonsa ja keksii korvaavaa tekemistä. Tästä aiheutuukin treeneissä noidankehä joka huonoon tai hyvään suuntaan. Jos saan sen paineistumaan liikaa, kehää on vaikea lopettaa, koska silloin mullekin alkaa tulla sellainen olo, että tästä ei tule mitään, ja siitä koira vetää enempi paineita jne... Toisaalta myös jos saadaan treeni hyvin käyntiin pienillä motivoivilla jutuilla ja runsaalla palkalla, olen itsekin rennompi ja koira halukkaampi toimimaan ja kehä kiertää kohti positiivista ja haluttua lopputulosta.

4. Ei liikaa toistoja. Milli kyllääntyy nopeasti, ja liiat toistot tuhoavat sen motivaatiota. Parhaiten se toimii, kun liikkeiden harjoittelun välissä otetaan lyhyitä temppuja, joista palkka on välitön.

Tätä reseptiä noudatin keskiviikkona BH-treeneissä, ja tulos oli hyvä. Koira toimi hienosti. Harjoiteltiin:
- paikallaan makuuta (muut koirat paikallaan, kun omistajat ihmisryhmässä, jota yksi koira kerrallaan kiertää), josta Milli nousi pari kertaa, mutta lopuksi pysyi hyvin. Aika oli melko pitkä.
- ihmisryhmää, joka sujui hyvin sekä hihnassa että irti.
- liikkeestä maahanmenoa ja siitä luoksetuloa: Vielä vaatii hiomista, sillä joudun lähes pysähtymään, eikä Milli siltikään ymmärrä mennä maahan saakka ekalla käskyllä. Luoksetulo on hyvä ja innokas, tosin joudun hieman näyttämään tulopaikan sormella, muuten Milli menee suoraan sivulle (kuten tokokursseilla on tehty, toki eri käskyllä).
- liikkeestä pysähtymistä: sujuu, mutta käsi näyttää edelleen hiukan merkkiä koiralle. Treenaamalla odotellessa rupesi kuitenkin sujumaan paremmin!
- eteenmenoa noutona; menee muuten hyvin, mutta Milli edelleen tiputtaa patukan mulle. Koetetaan korjata sillä, että mä peruutan, kunnes sanon "irti".
- eteenmenoa + kupille maahan. Ekalla kerralla Milli oli hukassa, meni maahan vasta, kun kävelin lähemmäs ja sanoin kolmannen kerran maahan. Toinen kerta meni vähän nopeammin.

Kotona ollaan treenattu leikkimällä; vauhdista aloitetaan seuraamaan, jottei "sivu"-käskyyn kyllästytä, lelulla leikkiessä maahan+istu ja luoksetuloja ihan metrin päästä jne.. Seuraaminen on se suuri kompastinkivi, tällä viikolla keksi palkata Millin "vauhtilähdöstä" seuraamisesta heittämällä namin eteenpäin, jolla jäljessä kulkeminen selvästi on parantunut, samoin kuin motivaatio koko hommaan; lentävä nami palkkana on sen verran kierroksia nostattava, että seuraaminenkin on alkanut saamaan aikaan korvien ylösnousemista ja heiluvaa häntää. Eli juuri sitä, millaiselta haluan treenaamisen näyttävänkin! :D

Hellettä ja jälkeä

Mittari näyttää 26 astetta. Toivottavasti tämä ei tarkoita sitä, että kesä tulee olemaan sateinen. Jotenkin tuntuu, että näissä säissä on aina jotain "karmaa", hyvä keli keväällä = huono keli kesällä tai kaunis alkukesä=sateinen loppukesä. Aurinkoisten päivien määrä on ikään kuin vakio, ja nyt niitä jo "kulutetaan" pois. Eikä siinä mitään, ihana juttu koirailla näillä keleillä. Siis lähinnä lenkkeillä, muutenhan tuo piskendaalis on aika löysä kuumalla ilmalla.

Tänään piti aamulla mennä lyhyt pikkukävely. Tavattiin metsässä ihan tuossa kodin nurkalla tutut nahkacolliet, joiden kanssa Milli sai juosta hetken aikaa. Siinä meidän omistajien jutellessa koirajuttuja Millille tuli ilmeisesti kuuma, ja koska mitään lätäkköä ei löytynyt, se oli turkin mustuusasteesta päätellen viilentänyt itseään soisessa mutakuopassa. Se tuli mättäiden takaa hyvin onnellisen oloisena mun luo, ja niinpä sitten päätimme lähteä hieman pidemmälle Matkajärven rantaan; koirahan oli pakko uittaa, mustaa mutaa valuvana en olisi viitsinyt sitä vielä edes takapihan terassille. Käveltiin rantaan hieman kiertoteitä, käärmeitä peläten. On muuten jännä efekti sillä, että lenkkeilen Millin kanssa kaksi verrattuna Taikan ja Hannan kanssa tehtyihin yhteislenkkeihin; Milli pysyy suurimman osan ajasta polulla ja on hyvin paljon rauhallisempi, kuin yhteislenkeillä. Ties mistä sekin johtuu? Järven rannalla tapasimme sitten Millin veljenpojan Ilpon ja "isoveljensä" flätin, mutta nyt Milli tyytyi lähinnä olemaan poikien haisteltavana ja istumaan mun vieressä rauhallisesti. Mä välillä epäilen, että tossa koirassa on kaksi täysin eri persoonaa..

Niin, ja eilen tosiaan alkoi pk-jälki. Teimme pellolle yhdet n. 10 metrin jäljet ns. "chaplin"-askeleilla. Alkuun tuli tallattu kohta, jossa oli paljon namia, ja jokaisen jäljen varpaan kärkiin potkittuun kuoppaan yksi nami. Jäljen päässä oli jälleen tallattu alue, jossa paljon namia. Koira piti rauhoittaa jäljen alkuun makaamaan, ja kun nenä alkoi käydä, päästiin jäljelle. Sitä edettiin askel askeleelta koiraa jarruttaen, jotta nenätyöskentely olisi huolellista ja eteneminen tapahtuisi jälki kerrallaan. Milli turhautui monin paikoin, sillä se haistoi ilmavainun nameista, mutta ei päässyt niille. Sen oli vaikea ymmärtää, miksi ei pääse namille suoraan, ja yleensä vielä sinne reilusti eteenpäin namille. Lopulta päästiin usein istumis- ja vinkumiskohtauksen jälkeen jälki loppuun. Jälkeä vaikeampaa Millille oli odotella koiratarhassa n. 5metrin näköyhteyden päässä musta, kun joimme Hannan Ja Taikan menestyskahveet Riikan tarjoamana. Seutu oli maaseutumaista, joten kerrankin sai antaa Millin vinkua rauhassa tarhassa, eikä tarvinnut miettiä ketä kaikkia se oikein häiritsee. Saati saada niitä "opetajokoirasiolemaanyksin"-katseita.. (Kun se osaa olla yksin tutuissa paikoissa, mutta jokainen vieras paikka on aina vaikea. Ja koska se häiritse monesti ihmisiä niin paljon, on julkisilla paikoilla vaikea/mahdoton harjoitella).

Milli ui, mutta ei tottistele

Hellettä oli tänään 26 astetta. Aikainen kesästartti sai Millinkin reipastumaan ja tänään se ensimmäistä kertaa ui ihan vapaaehtoisesti Matkajärven vedessä. Milli on aina pitänyt kahlaamisesta, mutta uiminen on ollut hieman pelottavaa. Tänä keväänä se on mennyt aina hiukan pidemmälle ja pidemmälle, ja tänään se vihdoin ui ihan tietoisesti; aiemminhan uiminen on aina ollut vahinko, tyyliin "upstassuteiosukaanpohjaanäkkiärantaan". Matkat eivät vielä päätä huimanneet, mutta ainakin sellainen neljän metrin kieppi nähtiin Millin pulikoivan! :)

Tokotreeni taas ei maistu yhtään. Milli muuttuu aina ihan veteläksi, kun aletaan tekemään jotain. En tiedä, miten siihen saisi lisää virtaa. Joskus siinä on nimittäin sitä tekemisen meininkiä ollutkin, nyt vain löysäilyä ja mielenkiinnotonta "pakosta" tottelemista. Ja se ei näytä yhtään reippaalta eikä nautinnolliselta. Mietin tässä illan kuluessa, että olenko ollut sille treeneissä edelleen liian vaativa, ja ehkä myös liian pakottava/painostava? Vielä puoli vuotta sitten tilanne oli toinen, ja koira teki häntä heiluen ilolla hommia. Nyt tuntuu, että se tekee, koska mä sanon. Ja se näyttää juurikin siltä. Vinkkejä, miten saan taas iloisen toko-treenaajan takaisin??

Mätsäri Hakametsässä

Tänään jälleen Anni harjoitteli Millin kanssa helatorstain mätsärissä. Milli esiintyi edukseen sijoittuen sinisten toiseksi hienon ruusukkeen ja parin purupatukan ansainneena! Oli aika löysä koira meillä tänään, tottunut raukka nukkumaan aamusta. Ja nyt olisi pitänyt esiintyäkin!
Kehässä Annin kanssa menoa tuntui auttavan se, että seison jatkuvasti kehän laidalla ja Milli näki mut koko ajan. Ihan hienoa esiintymistä oli!

Mätsärissä Kaupin Vinttikoiraradalla

Anni ehdotti mätsäriä, jotta Milli voisi harjoitella esiintymistä jonkun muun, kuin mun kanssa ennen oikeaa näyttelytilannetta. Olemme ilmoittautuneet Jämsään 6.6. ja Annin olisi tarkoitus esittää Milli siellä. Millihän ei ole vielä oikein suostunut lähtemään kenenkään muun mukaan, jos minä olen läsnä, saati, että esiintyisi kauniisti! Tilanne muuttuu yleensä vetämiseksi ja vinkumiseksi, ja kukaan ei ole jaksanut sen kanssa taistella pahemmin...

Eilen ensimmäinen kehään meno oli aika sähläystä, mutta Anni sai Millin lopuksi hyvin seisomaan! Milli sai sinisen nauhan, ja sinisten kehässä esiintyminen oli jo mallikkaampaa! Hieno homma, sillä olin vakuuttunut, että Milli rempoo molemmissa kehissä kunnes Annilta menee hermo. Niin ei kuitenkaan päässyt käymään, ja Anni osasi käsitellä Milliä saaden sen jopa esiintymään! Jei! Kiitos Anni!

Sinisten kehässä Milli oli "viides" eli tippui viimeisenä koirana ennen sijoituksia. Arvostelukin saatiin ihan kirjallisena:
" 3v. Intoa täynnä. Hyvä purenta. Vähän hammaskiveä. Hienot tummat silmät. Vahva selkä. Hyvät etu- ja takakulmaukset. Hyvä häntä. Liikkeitä vaikea arvioida"

Vielä tiedossa muutama mätsäri ennen Jämsää!

Pakko kai se tämäkin on tänne raportoida... (BH-harjoitus"kokeesta")

Juu. Mitenkäs tässä nyt alottaisi? Hyvin ei mennyt, kuten jo ehkä otsikosta voi päätellä. Aavistelin jo pahaa karmaa, kun Taikan suoritusvuoro oli ennen Milliä ja Lurpanderi piti jättää autoon YKSIN odottamaan omaa vuoroaan. Ihan kamalaa Millille, kun joutuu miettimään, että missä Taika on ja mitä se tekee. Kun meidän vuoro tuli, hain autosta jo valmiiksi vinkuvan ja kierroksilla käyvän koiran, jonka keskittyminen oli katkaravun luokkaa. Pitää vissiin ryhtyä ottamaan Milli ihan tavantakaa vasta Taikan jälkeen treenaamaan...

No, myönnettävä se on, hermostunut olin itsekin heti kättelyssä, kun koira käyttäytyi kuin äänekäs pingispallo. "viihviihviihprrrrrprrrrr" kuului sen kuonosta, kun istutin sen viereeni tervehtimään tuomaria, eli Riikkaa. Meillä oli ensin vuorossa seuraamiskaavio, ihmisryhmät ja jäävät liikkeet. Sillä aikaa suoritusvuorossa yhtä aikaa ollut kultsu sai jäädä paikkamakuuseen. Ja suoritushan alkoi jo sillä, ettei Milli jaksanut yhtään kuunnella sivulle tulokäskyä, vaan katseli lintuja ja pärisi. Välillä tuli JOPA mun taakseni, mutta sivulle tulo jäi kaihoisaksi tuijotukseksi taaksepäin. Huono alku lisäsi mun hermostumista, joka ei ainakaan auttanut koirankaan tulevia suorituksia...

Tässä Riikan antamaa arvostelua (tosin kyllä se huonommasti meni todellisuudessa). Omat kommenttini ja kokemukseni suorituksesta vaaleanpunaisella.
Arvosteluasteikko: Puutteellinen-tyydyttävä-hyvä-erittäin hyvä - erinomainen.

BH-TESTIKOE ARVOSTELU

Seuraaminen taluttimessa : kontakti paikoin hyvää. Välillä erkanee
ohjaajastaan mutta palaa.
Arvosana: HYVÄ
Ajoittain tosiaan oli hyvää kontaktia, kunhan tosiaan oltiin alussa vihdoin ja viimein päästy perusasentoon... Mutta, seuraaminen on Millistä aivan selkeästi mielettömän tylsää ja ihan tyhmää, ja sen näki. Hermostunut ohjaaja ei helpottanut varmastikaan koiran halua pysyä kontaktissa, ja osa Millin innosta katsella tipusten perään tuli varmasti sen kokemasta liian kovasta paineistuksesta mun suunnalta. Millille on jo aiemmin ollut tyypillistä olla hermostuneen oloinen ja ERITTÄIN kiinnostunut ympäristöstään, jos minä olen hermostunut/vihainen tai vaadin siltä liikaa. Tunnistan itsestäni sen mielenlaadun, jossa saan, teen sitten mitä tahansa, Millin harmostuneeksi; vaikka kuinka palkkaisin ja koettaisin lepertää, niin jostain tuo koira lukee mun oikeita mielenliikkeitä, ja vieläpä hyvin herkästi.

Seuraaminen taluttimetta: kontakti paikoin todella hyvää. Seuraa nätisti
ohjaajan vierellä. Kerran ohjaaja joutuu komentamaan haistelevan koiran
jatkamaan ja koira tottelee.
Arvosana: HYVÄ
Huolimatta näistä arvosteluista Milli oli aika hermostunut seuraamisessa. Välillä mietin, että vaadinko siltä liian nopeasti liikaa? Se ei ole koskaan oikein pitänyt seuraamisesta, ja seurauttaminen on varmin tapa saada Millin motivaatio laskemaan tottis-hommissa. Parhaimmillaan Milli on kuitenkin tosi innostunut ja skappi. Varsinkin liikkeissä, joissa suoritus on nopeatempoinen, esim. temput; jalan yli hyppääminen on Millin suosikki; siinä on liikettä, vauhtia ja se kelpaa lähestulkoon jo itsessään koiran palkitsemiseen. Tämän tempun avulla löysään Milliin saa draivia myös muihin suorituksiin.
Nämä tällaiset temput onnistuvat aina, olin sitten itse millä mielellä tahansa. Seuraaminen ei. Siinä Milli on ehkä "liian" lähellä mua, ja siinähän se ei halua olla, jos olen hermostunut. Seuraamisesta on varmaan mulle itsellekin tullut jo valmiiksi jännitystä aiheuttava liike, sillä HARVOIN se onnistuu hyvin. Ja mun jännitys ja kireys muuttuu koirassa välinpitämättömyydeksi ja hermostuneisuudeksi.

Seuraamisesta istumaan jääminen: istuu kolmannen käskyn jälkeen.
Arvosana: PUUTTEELLINEN
Tästä en kyllä muista enää mitään, seuraamisten jälkeen veetutti niin ankarasti jo valmiiksi...

Seuraamisesta maahan meno ja luokse tulo: menee maahan kaksoiskäskyn
jälkeen. Luoksetulo iloinen ja reipas.
Arvosana: HYVÄ
Juu, luoksetulo (käskyn alta) on aina ollut hyvä, se täytyy myöntää. (vielä kun sais saman yleistettyä tonne metsään, kun Milli näkee pupun tai kanalinnun..Tänäänkin taas saldona yksi ylösajettu teerinaaras ja varmaan ainakin kolme veteen ajettua sorsalintua laavureissulta..)

Paikallaan makuu: ohjaajan täytyy jäädä koiran luokse koska koira ei pysy
paikallaan.
Arvosana: PUUTTEELLINEN
Niin, pusikossa hyppi kiva lintu. Millin sain sivulle, mutta maahan-käsky kaikui pitkään kuuroille korville. Ja kun lopulta maahan mentiin, olivat silmät naulittuina pusikkoon, jossa se lintu edelleen hyppi (ei sillä, linnulla on siihen ihan oikeus, mutta voisko sit ens kerralla hyppiä jossain muualla, kuin lintukoiran silmien alla BH-kokeessa?). Ja minä olin ajatellut, että paikallaan makuu olisi Millille se liike, joka sujuu korkeintaan yhdellä nousulla..

Kotona mulla oli sitten illalla maailman tottelevaisin koira. Se tietenkin hoksasi, että olen hieman huonolla päällä, ja teki kaiken juuri niinkuin pyydettiin. Jäi jotenkin niin huono fiilis omasta olosta treenikokeesta, että sitten illalla me Millin kanssa puolin ja toisin paikkailtiin vähän suhdettamme; iltaruoka syötiin lyhyiden temppujen, kontaktiharjoitusten ja sivulletuloharjoitusten myötä viimeistä nappulaa myöten. Koira teki, otti sivullakin hienon kontaktin ja saimme molemmat siitä sitten paremman mielen.

Ensi kerralla sitten BH-kokeesta tulee pelkkää "erinomaista", nimittäin Timo mua lohdutellessaan lupasi, että tulee mun koiraksi seuraavaan kokeeseen ja lupasi vielä totellakin kiltisti ;). Ei kukaan varmaan huomaisi mitään eroa???

Valeraskaana

Milli on raskaana, tai ainakin itse kuvittelee niin. Se makaa surkean näköisenä vuoroin possu ja vuoroin lehmä kainalossaan. Molemmat ovat vinkuvia leluja. Possu on ollut myös Millin mukana sen pedissä, ja se jopa asetteli sitä tänään vatsaansa vasten ja kellahti raukeasti kyljelleen "imettämään" kumista vinkulelua. Nisistä tulee maitoa.

Erityisen hellää tuo valepentujen käsittely ei kuitenkaan ole, sillä sekä possu- että lehmäraukat ovat myös olleet pureskelun ja rajun tiputtelun uhreina. Se siitä huolehtivasta äidistä. Tosin taitaa se syvällä sisimmässään tietää, että eivätpä nuo oikeita pentusia ole.

Ruoka ei maita vieläkään. Varsinkaan aamuruoka. Ulkoilu on silti kivaa ja BH-kurssilla oli ihan innokas tyttö treenaamassa lyhyitä seuraamispätkiä, liikkeestä pysähtymisiä ja eteenmenoa. Tosin viimeinen eteenmeno oli aika kaoottinen, Milli sai ilmavainun jostakin ja aivot menivät off-asentoon samoin tein. Vain se vainu kiinnosti.

BH-kurssilla jälleen hemuloimassa

Eilen torstaina tollerimobiili starttasi pienen n. 40 minuutin metsälenkin jälkeen kohti Riikan BH-kurssia. Kyydissä hurruutteli kaksi emäntää, yksi hemuli ja yksi nipsu. Emännillä oli karmaiseva nälkä, mutta niin oli varmasti hemulillakin, sillä se ei (harvinaista kylläkään) syönyt aamulla aamuruokaansa. Ei edes, vaikka tämä sokea emäntä jätti kupin koko työpäivän ajaksi lattialle. Ennenkuulumatonta, enhän edes osannut epäillä, että ruoka olisi syömäti!

Noh, enemmän tai vähemmän nälissämme lopulta kuitenkin selvisimme kurssipaikalle. Otimme elukat autosta ennen omaa treenivuoroamme ja teimme hiukan paikallaanmakuuta ja jääviä liikkeitä. Millihemuli ei kylläkään yhtään tykkää tehdä, ellei ole tosi kyseessä. Kuten viime kerrallakin, se nousi mm. paikallaan makuusta seisomaan ja mateli eteenpäin jäävissä liikkeissä. Treenin puutetta, ja siitä ei voi hemulia syyttää. Syyllinen on täällä, kun ei saada treenattua koskaanikinämilloinkaan kotosalla... Paitsi sivulletuloa ollaan hinkattu hiukan sisäoloissa, kun Millillä on asennon (ja kärsivällisyyden) kanssa siinä ongelmia. Emännällä taasen laiskuuden kanssa...

Lopulta kurssi kuitenkin kohdaltamme alkoi, ja ensimmäisenä pyrimme löytämään koiran äärirajat seurauttamalla. Tein ehkä liikaa mutkia ja kiemuroita, sillä Millihän jaksoi seurata pitkään! Seuraa kylläkin edelleen suurimman osan ajasta liian takana tai kaukana musta... Hanna vartioi ruokakippoa, johon palkka asetettiin. Riikka totesi, että kontakti parani aina ruokakipon läheisyydessä ja sitä kautta myös asento koheni. Pitääpä siis seurauttaa kupin lähellä.
Mietin kontaktin parantamisessa seuraamisessa myös kotimatkalla sitä, että viime kurssilla tamsk:lla kehoitettiin saattamaan Milli parempaan vireeseen, innostaa sitä lelulla tms, jotta seuraaminen ei olisi niin löysää. Sama ilmiö on havaittavissa siinä kupin lähellä, sen viretila nousee ja koko seuraaminen ryhdistäytyy. Plus, seuraaminen on tuon pisamapään mielestä tällä hetkellä tylsimpiä asioita maailmassa. Ja sitä kautta mullakin on mennyt hieman into siihen. Mutta selkeästi viretilan nosto keinolla tai toisella (kupilla tai kestokanilla) auttaa. Silti, veikkaampa, että tämä seuraaminen tulee aina olemaan meille koetinkivi..

Seuraavaksi pienen autossa istuskelutauon jälkeen hemppa-hemuli pääsi tositoimiin paikallaan makuu harjoituksessa, jonka aikana toinen koira suoritti jääviä liikkeitä. Ja nyt KUKAAN ei usko tätä seuraavaa (ja paikalla olleetkin luulevat nähneensä vain unta..), mutta Milli the Hemulien Hemuli todella PYSYI paikassa hieman yli 5 minuuttia. Ja minä olin vielä siihen sen ajan SELIN. Sekä rutkasti normaalitreenejä kauempana, ehkä n. 30 m päässä. The hemuli makasi, minä kurkin olkani yli kaksi kertaa. Jossain vaiheessa tunsin paniikin nostavan päätään, mutta koetin olla mahdollisimman rennon ja rauhallisen näköinen, jottei pikkuhemuli olisi ainakaan sen takia menettänyt hermojaan ja noussut. Oli kuulemma muutamaan otteeseen vinkunut ja pohtinut sammakkoasentoon asettumista, mutta se EI LIIKKUNUT. Silloin tuntui, että kyllähän mekin jotain ollaan opittu!

Jäävistä liikkeistä taasen en viitsi edes tämän hehkutuksen jälkeen muuta kirjoittaa, kuin sen, että työtä riittää.. Oma vika. Ei hemulin.

Milli-Lurppa sairastaa, häntä hellikäämme...

Oireet

Voi kun nuo elättimet ovat niin surkeita ja säälittäviä sairastaessaan (=siis ihan perusmillejä...)! Eilen illalla lähdimme vierainemme hieman tuulettumaan kaupungille pääsiäisen kunniaksi. Kun palasimme siinä puoli kahdeksan aikaan kotiin, ihmettelimme siinä sohvalla juomia siemaillessamme, kun Milli rupesi äkisti kovin tärisemään. Ihan kuin sen läpi olisi mennyt väreitä. Se seisoi, onneton, sohvan vieressä pää sohvalla ja katsoi mua anovasti (tosin se on ihan normaalia perusmilliä) ja tärisi kauttaaltaan. Ensin mieleen tuli käärmeenpurema. Ne lierot metsänasukit ovat jo lehtien mukaan nousseet kiusimaan meitä tuonne metsään ja Milliä on aiemmin purrut käärme aiheuttaen kovaa tärinää.

Nousin sohvalta ja Milli siirtyi makaamaan ulko-oven eteen. Nenä oveen päin. Ei ääntäkään, mutta tiesin, että tämä on Millin tapa ilmoittaa, että nyt on hätä. Vein sen heti ulos (Luojan kiitos siitä, että heti kahden metrin päästä ulko-ovesta alkaa metsä!), ja koska pihassa ei ollut ketään, se sai syöksyä vapaana metsän laitaan. Oli jokseenkin hämärää, mutta äänestä sen kuuli; ripuli. Noin viiden minuutin onnettoman kykkimisen jälkeen Milli palasi sisälle. Siitä alkoikin sitten ripuli-show; n. kahden tunnin välein Milli löytyi makaamasta ulko-oven edestä ja taas syöksyttiin ulos.
Hoidin itse muutaman ensimmäisen kerran, ja mieheni hoiti yövalvomisensa ohessa sitten yöulkoilut. Kuudelta aamulla nousin itse, kun mieskin oli jo nukkumassa. Onneksi sentään yläkerrassa nukkuessamme Milli osasi hennosti vinkua, jotta kuulin hädän olevan. Milli kun nukkuu aulatilassa, ja meillä on ovi kiinni huoneeseen, niin pelkkä koiran levottomuus ei vielä riitä herättämään meitä. Millin aamukakassa oli myös verta, ihan kirkasta, joka johtuu peräsuolen ja aukon ärtymisestä.

Hoito

Jo illalla Milli sai reilun annoksen Attapektiinia, jonka tehoa ei kyllä ole aiemminkaan meillä todistettu. Käärin sitä kinkkusuikaleeseen ja "työnsin" koiran syödessä sen leuan alta kuonoa kohti kattoa, jotta pillerin palat eivät tippuisi lattialle. Onneksi Milli on kova juomaan luonnostaan! Kuudelta aamulla toistin lääkeannoksen lihapullan sisään laitettuna. Ruokia Milli ei ole vieläkään saanut noita herkkulääkepaloja lukuunottamatta. Ja sitä, että se on nuollut kissun kupin jämät, kun misse on lopetellut ateriansa.

Keitin sille nyt aamulla riisiä, johon lisäsin koirien vitamiinitabletin ja paistoin vähärasvaista jauhelihaa (ilman öljyä). Laitoin pienen osan jauhelihasta riisin sekaan ja lisäsin vettä. Sitten kaadoin keitinveden+lisätyn veden kuppiin, jonka pohjalle laitoin yhden jauhelihan palasen houkuttimeksi. Esittelin Millille jauhelihan palaa ja viimein se innostui litkimään keitinliemiseoksen saaden lopulta sen jauhelihankin sieltä pohjalta. Nyt yritän vähintään tunnin-puolentoista välein antaa Millille pari desiä kyseistä litkua ja ohjeen mukaisesti attapektiiniä.

Nyt päivällä kuuri tuntuu jo purreen, kakka on edelleen löysää, mutta ei ihan litkua enää. Ja Milli pystyi jo tässä olemaan kuutisen tuntia kakkaamatta, eikä nyt päivällä ole löysän ulosteen mukana enää tullut vertakaan.

Pirteä ja ahne oma itsensä se on täysin (mm. availee kaapin ovia ja nousee pöydille etsimään ruokaa), mutten uskalla sitä lenkittää. Jos ripuli pitkittyy kuitenkin, niin on parempi, että nyt vain lepäillään ja juodaan nestettä. Illalla, jos maha on jo parempi, annan sille riisi-jauheliha seosta ihan muutaman ruokalusikallisen verran.

Jos vielä tiistaina on ripulia, niin sitten soitan elukkatohtorille. Viimeksi kun Milli ripuloi parisen vuotta sitten, saimme lääkäritädiltä sellaista mudan näköistä litkua, jota sekoitettiin ruokalusikallinen ruuan sekaan. Se auttoi ainakin silloin välittömästi tehdän ulosteesta normaalia. Toivottavasti kuitenkin selvitään kotikonsteilla!

Ällöttävää

Niin, yöllä ja nyt päivällä Milli tahritsi itsensä ihan täysin löysään kakkaan. Yöllä sen pesi Timo, ja äsken minä. Äsken sen koko takapää, yhtään liioittelematta, oli keltaisen kakan peitossa. Kaikki hienot koristekarvat pertsuuksista, kintereet ja kyljet koiran takaosasta peittyivät hienoiseen ulosteeseen. Lisäksi sitä löytyi etukäpälien lavoista. Upottava lumihanki saa tällaista ihanaa aikaan! Siinäpä sitten koira suihkuun ja koirashampoo käyttöön. Ripulikakassa on se hyvä puoli, että se irtoaa turkista helposti, toisin kuin se viime kesäinen ihmisenpaskandaali, jossa tuo pisamanaama kieriskeli... Ei ole mulla kivaa, mutta vielä vähemmän kivaa on ihan varmasti Millillä!

EDIT: Näin maanantaiaamuna päivittelen tekstiä, sillä Milli-poloinen on jo ihan terve Lurppanen! Tuon eilisen puolen päivän ripulointi- ja pesusession jälkeen se ei ole käynyt lainkaan isolla asialla ennen tätä aamua, jolloin tuotos oli jo ihan normaalia. Tärisi raukka eilen vielä vähän illalla muutamaan otteeseen, varmaan jotain vatsakramppeja (?), mutta nyt on jo ihan oma itsensä! :D

Hoitolapsi yökylässä

Ja se hoitolapsi oli tietenkin Taika. Kukas muukaan? Perjantai-iltana kymmenen aikaan Hannan matka kohti kasvattajakurssia käynnistyi, ja sitä ennen tuo pieni Nipsun näköinen punaturkki tipautettiin meille ruokineen ja peteineen. Pikku-Nipsukka oli aluksi hieman hämmentynyt, kun Hanna porhalsi ulos ovesta ilman sitä. Se katseli eteisessä seisten vuoroin ulko-ovea ja vuoroin Milliä ja mua. Milli-Lurppahan oli aivan innoissaan, kun sai jälleen kaverin kotiinsa. Ja etenkin, kun meillä perjantait on työtilanteesta johtuen aina hieman ei-niin-aktiivisia päiviä koiran kanssa. Iltariehumiseksihan se meni.

Lauantai

Noh, kyllä se yökin sitten laskeutui riehunnan jälkeen Linnunlaulunkujan ylle, ja koirat vetelivät sikeitä molemmat omilla pedeillään yläkerran "aula"tilassa (Nyt tämä kuulostaa siltä, että meillä on joku hillitön linna, mutta en tiedä sille tilalle mitään muutakaan nimeä :) ). Aamulla tämä omistaja/hoitaja veteli sikeitä puoli ysiin saakka, kun kerrankin saa nukkua! Sitä ennen heräsin kyllä jo pariin kertaan kynsien rapinaan laminaattia vasten, taisi Taika olla jo hereillä ja valmis aamulenkille. :) Tuo meidän Lurpanderi kun on aina aamuisin niiiiiiiiin väsynyt, ettei se paljoa tepsuttele, vaan saattaa vielä kymmenenkin jälkeen käpertyä omaan koppaansa lurpattamaan.

Ennen aamulenkkiä ruokin kaikki kolme elukkaa. Tietty ensin kisumisu sai safkansa, ja molemmat koirat lipoivat tuijottaen Rapsun ruokailua, toinen toisella puolen ja toinen toisella. Mutta eipä mennyt kumpikaan ottamaan sitä kissan ruokaa, vaan kunnioittivat missen ruokarauhaa. Taikakin on tainnut oppia, että kissoille ei ryttyillä! ;) Aamupalan syöminen oli yllättävän rauhallista, olin ajatellut, että joudun vahtimaan, jotta Milli ei syöksy ruokailemaan Taikan ruokaa. Sitä ei edes yrittänyt tapahtua. Lenkki heitettiin metsässä, vajaa puoli tuntia tuolla maaliskuun lopun harmaassa sumusäässä tepasteltiin, ja palattiin sisälle. Siinä ajassa Taika ehti singota ilmeisesti naapurin bulldogin ja mopsin perään, mutta palasi häntä alhaalla takaisin hetken karjumisen jälkeen. Koirat painimaan, minä neulomaan sohvalle. Taika seuraili mua kovasti alkuun, ehkä vielä hieman hämmentyneenä "uudesta kodista", mutta rauhoittui sitten päivää myöten makoilemaan omalle pedilleen keittiön nurkkaan.

Päivän ehdottomasti kuvattavin hetki olisi ollut se, kun Milli, Taika ja Rapsu makasivat kuin kanat orrella rivissä täällä kirjastohuoneen sängyn peitteellä. Ikävä kyllä olisi, sillä kamera oli toisessa huoneessa, ja vähintään Milli olisi rikkonut tunnelman lähtemällä perääni, mikäli sen kameran olisin yrittänyt noutaa. Joten tyydyin vain ihastelemaan noita kolmea elukkaa. Rapsukin nautti silminnähtävästi koirien seurasta. Iltaa kohden se ryhtyi jopa "kutsumaan leikkiin" (siis puremaan takajaloista ja juoksemaan sitten karkuun) molempia koiria, ja pian kissarallia sai jo rajoittaa terävällä murahduksella, sillä muuten olisi taulu-TV:t ja muutkin esineet löytyneet pian lattialta lakaistavina murusina.

Odotin koko päivän säätiedotuksen lupaamaa mahdollista auringon pilkistelyä maahan saakka ulottuvan harmaan pilvivaipan läpi. Mutta sitä ei tullut. Puoli viiden aikaan vihdoin päätin lenkille lähdön tapahtuvan sumusta huolimatta. Sain IHME kyllä houkuteltua TimoSimon mukaan (ja tänään kaikilla on tuplanimet!). Päädyimme metsälenkille, koska kävelytiet ovat umpijäiset ja sattuneesta syystä en nyt halua missään nimessä lentää selälleni jäätikköön. Kävelimme noin tunnin, eikä ilmeisesti säästä johtuen ketään tullut vastaan. Timo jaksoi ihmetellä koirien pöllöilyä, siis sitä vakiosettiä, painimista, juoksemista, riekkumista ja kierimistä. Koirille heitettiin keppiä lumihankeen, joka ei tietenkään tuolla +6 asteessa kantanut lainkaan. Sitkeästi ne jaksoivat mennä syvään ja upottavaan hankeen hakemaan keppiä, vaikka liikkuminen näytti kyllä enemmän uimiselta, kuin juoksemiselta. :D Kertaakaan ei tarvinnut laittaa koiria kiinni, vaikka lauantaina useasti joutuukin olemaan varuillaan. Nyt oli aivan hiljaista.

Illalla koirat olivatkin jo väsyneitä. Alkaneet painituokiot loppuivat pian siihen, että Taika seisoi Millin päällä nuollen kovasti Millin korvia. Milli makasi alla vetäen suupieliään taaksepäin nautinnollisessa asennossa. Millin molemmat korvat saivat perusteelliset pesut, ja sitten jo nukuttiin. Ei meinannut edes iltalenkille lähtö houkuttaa koiria, sen verran olivat väsyneitä. Iltalenkki olikin sitten nopea 15 minuutin pyrähdys, koska molemmat koirat olivat sen verta perässä vedettäviä malleja. Eikä omistajaa/hoitajaakaan huvittanut lainkaan tuo liukkaus ja illan myötä alkanut vesisade.

Sunnuntai

Aamu alkoi Taikan tassujen pesulla. Taika oli lähdössä näyttelyyn Annin mukana, ja laittelin sen tassut priimakuntoon valkoisen koiran shampoolla ensi töikseni. Rapsu hämmensi sekä minua että Taikaa ryhtymällä puskemaan päällään Taikan jalkoja ja kuonoa. Taika istui vain paikoillaan, korvat takana uskaltamatta edes katsoa kissaan, kun se kurnautteli kasikkoa mun ja Taikan välissä.

Tällä hetkellä talo on hiljainen. Milli makaa lattialla ja kissa päiväpeiton alla. Taika on näyttelyssä, ja tuloksia kovasti odotellaan!

Niin ja... Olemme olleet myös BH-kurssilla viime aikoina, mutta siitä voisin kirjoittaa joskus myöhemmin lisää. Eihän tätä tekstiä jaksa enää kohta kukaan lukea! Sen verta voin kertoa, että siellä treenataan paljon seuraamista, ja kivasti on mennyt. Kontakti on Millillä seuratessa vain hieman hatara, mutta sitä parannellaan!

Kuvia Millistä ja hoitolaisesta

Milli ei kestä, kun Taikalla on Millin purukenkä (joita oli lattialla varmaan ainakin 4 ihan samanlaista):

Tiukka tuijotus tuottaa tulosta, ja Milli saa kengän.

Ja tämän kuvan ottamisen jälkeen Taika meni nappaamaan toisen lattialla lojuvan kengän, ja Milli perässä. Kuvien kenkä hylättiin samoin tein.

Milli matkustaa lakosta huolimatta

Hiihtoloma ja Muurameen. Tietenkin. Bussilakko sotki meidän matkasuunnitelmat, ja jouduttiin pitkästä aikaa taittamaan matka junalla. Todella typeräntuntuista ajaa ensin Ruutanasta Tampereen keskustaan, sitten junalla hetken kuluttua Ruutanan ohi, seuraavaksi junalla Muuramen ohi, ja lopuksi Jyväskylästä takaisin Muurameen. Yli 60 km turhaa matkantekoa! Yli tunti turhaa matkantekoa.

Mutta Milli käyttäytyi niiiiiin nätisti. Kolme muuta koiraa matkusti eläinvaunussa. Milli kävi mun jalkoihini makaamaan koko matkan ajaksi, ja vaihtoi vain välillä asentoa lötköttäen täysin rentona junan puksuttaessa eteenpäin. Yksi koirista jännitti selkeästi tunneleita (joita ennen jklää on 7 kpl! Oli siis tylsä matka, niin laskin ne tunnelit ;) ), mutta Millillä ei selkeästikään ollut muuta mielessä kuin koiranunen näkeminen.

Asiaan tietenkin vaikuttaa se, että Taiksulainen on ollut meillä parinä päivänä päivähoidossa, ja koirat puuhailivat jatkuvasti jotain. Lenkkeiltiin metsässä ihan hyviä lenkkkejä, mutta sisälläkin pitää vahtia toisiaan, leikkiä leluilla (siis Taika ottaa korista lelun, ja Milli ottaa sen Taikalta) tai taistella purukengistä. Ei siis juurikaan lepoa. Mutta väsynyt koira matkustaa hyvin! :D

Millipilli ja talvi

Voi kuinka kloira voikaan nauttia talvisäästä! Siis siitä, että on lunta. Tänään olimme lenkillä -19 asteen kelissä auringon paisteessa. Taika on ollut lomalla koko loppuviikon ajan, joten olemme Millin kanssa lenkkeilleet kahdestaan. Viime aikoina tämä omistaja on ollut kyllä tosi väsynyt, mutta Millillä on sitten virtaa senkin edestä.

Niin, siitä talvesta nauttimisesta: Milli pysähtyy välillä polulle, ottaa itsekseen leikkiinkutsuasennon (kohdistamatta toimintaa siis mitenkään minuun), haukkaa lunta polun pielestä ja pomppaa hurjaan juoksuun. Ajoittain se pomppaa innoissaan koiransyvyiseen lumihankeen ja työntää samettisen kuononsa lumen sekaan. Kun se nostaa päänsä, näyttää se ihan harmaantuneelta vanhalta walesilta. Mikään ei ole meidän yhteislenkeillä kivempaa Millin mielestä, kuin se, että se saa etsiä lumihangesta damia tai mun hanskaani. Piilotan tai heitän hanskan lumeen, ja Milli saa loikkia syvässä hangessa sitä hakemaan. Välillä se tosin näyttää ihan uimiselta :D.

Vaikka walesi on aluskarvaton, ei sitä palele liikkuessa. Ainut haittapuoli talvessa on tassujen lumipaakut, joita kerääntyy jäisiksi kokkareiksi tassukarvoihin. Huolimatta siitä, että olen tässä viikonloppuisin aina leikannut tassukarvat niin lyhyiksi kuin olen kyennyt. Siitähän Milli ei pidä, mutta ottaa nykyään jo sakset nähdessään "kylkiasennon" eli käy kyljelleen makaamaan. Se makaa liikkumatta leikkuun ajan, ja saan käännellä sitä tassuista ympäri toiselle kyljelle kuin mitäkin grillibroileria :D. Huomattavan helpottunut ilme heijastuu sen silmistä, kun se lopulta piinan päätyttyä kuulee sanan "vapaa". Se nousee, ravistaa itseään ja seisoo häntä heiluen mua katsoen. Milli ei kyllä ikinä loukkaannu, ja tämä on vain yksi esimerkki siitä. Sen tapa tulla korvat takana häntä heiluen pyytämään MULTA anteeksi, jos MÄ astun sen tassun päälle, kertoo ehkä jotain Millin luonteesta.