Kun Taika on reissussa...

...on Milli aivan surkeana, todella surkeana. Iltapäivällä menee aina hetki, ennen kuin pääsemme liikkeelle lenkkipolkua kohden, koska Milli odottaa Taikaa saapuvaksi kuin kuuta nousevaa. Se käy nopeasti asioillaan ja jää sen jälkeen tuijottamaan kohti tietä, jota pitkin Taika ja Hanna saapuvat. Kun koetan parhaani mukaan houkutella koiraa ja kerron sille, että nyt mennään vaan me, se katsoo mua pitkään, ja kääntyy vuoroin mua kohden ja vuoroin sinne, mistä olettaa leikkikaverin pian saapuvan. Ja (*nyyhkäys*) pettyy päivä toisensa jälkeen.

Onneksi sentään saimme työkaverini cavalieerinsa kanssa käymään meidän kanssa pitkän lenkin maaliskuun aurinkoisessa pakkassäässä. Milli oli selkeän innoissaan lenkkikaverista, vaikka leikkiä ei nyt ollutkaan. Mamman lapaset sen sijaan ovat saaneet toimia hurjan repimisen ja riuhtomisen (sekä varastelun) kohteena...

Kahdestaan saamme harjoiteltua luoksetuloja, joissa olen alkanut käyttää uudenlaista palkintoa. Jotain, mitä Milli halajaa suuresti, eli siis lapasiani.
Luoksetulosta seuraa hurja leikki, jonka tarpeessa Milli tuntuu olevan nyt koirakaverin puuttuessa. Ainakin näin yksin lenkkeillessä tuntuu tämä tehoavan jopa namia paremmin. Tärkeää on hyvä tumput, mun mustat paksut pakkaspörröhanskat ovat Millin mielestä parhaat. Ainakin osa saalisvietistäkin saadaan purettua lapasen heitoilla ja noudoilla (joihin nämä hanskat ovat aivan omiaan, koska ne lentävät pitkälle!). Milli on ainakin tällä hetkellä hienosti kontaktissa lenkillä ja kyttää mua vähän väliä, että josko jo hanska lentäisi tai hurja leikki alkaisi. Vaikeinta on lopettaa leikki aina ajoissa kesken, siis silloin, kun Milli vielä on täysi meno päällä. Liian pitkä leikki yhteen syssyyn johtaisi leikin vetovoiman hiipumiseen ja ainakin nyt tämä leikki saa Milliin reippaan luoksetulovaihteen päälle.

Työkaverini koiran lisäksi Milli tutustui tänään naapurin kultaisiin koiriin, joista nuorempi ymmärsi ainakin aivan täysin Millin leikit ja Milli sai hieman Taikan korviketta leikkinälkäänsä.

Ollaan myös harjoiteltu noutoa kapulalla ja lokin siivellä. Kapulalla onnistuu jo hyvin, siivellä ei IHAN niin hyvin... Kapulan perään Milli osaa lähteä vasta luvan saatuaan, tuo sen suoraan mulle ja luovuttaa pyynnöstä. Joudun edellee pyytämään nopeasti, sillä paikallaan seistessä ei Millin mielestä ole mitään järkeä pitää esinettä suussa. Lokin siiven peräänkin neiti malttaa odottaa lähtölupaa, mutta noutoa ei tapahdu, tapahtuu hurja repiminen... Nyt siivestä on jäljellä yksi luun pätkä ja pari onnetonta sulkaa.

Agilityn huumaa...

Tänään oli viimeinen agilityn alkeiskerta. Milli viiletti tuulispäänä esteitä pitkin, tosin esteen käsite on Millille vielä vieras. Millin mielestä on ihan sama, mistä kohtaa esteen ylittää, kunhan ylittää, esimerkiksi normaalilla hyppyesteellä ei välttis tarvitse hypätä sen estekepin yli, koska haasteita kaipaava voi myös hypätä niiden aitojen (siis ne hökötykset, minkä välissä keppi on) yli. Ja kyllä, Milli pääsee niiden melko korkeiden puuporttien yli pomppaamalla ja varaakin vielä jää.

Tänään sisällä hallissa treenattiin rengasta ja keinua. Keinu oli esteistä uusin, emmekä ole siihen vielä kunnolla tutustuneet. Aluksi menoa hieman pehmennettiin kädellä, mutta pian keinu sujui jo ihan hienosti ilman pehmennystä. Milli ei reagoinut keinun alasrömähdykseen millään lailla, ja tauoillakin hyppi keinun päällä. Rengas oli helppo, mutta koska vaihtelu virkistää, yritti Milli välillä mennä ketjujen väleistä.

Ulkona treenattiin jo pientä rataa. Piha ei ole aidattu ja autotiet ovat ihan vieressä, joten mietin aluksi, etten uskaltaisi päästää Milliä irti. Lopulta, kun Milli oli hyvässä "treenivireessä" ja piti kontaktia tiiviistii, uskalsin ottaa hihnan sen kaulasta aina suoritusten ajaksi. Puomin menimme ensin panta kaulassa, eikä siitä tullut yhtään mitään. Milli nojasi pantaan niin voimakkaasti, että melkein tipahti alas puomilta. Ilman hihnaa mitään tasapaino-ongelmia ei ollut, ja puomi sujui oikein mallikkaasti.
Esteiden jälkeen Milli edelleen kääntyy mua vastaan, hakemaan namia tietty. Olen aivan liian hidas ohjaamaan koiraa seuraavalle esteelle suoraan, vaikka jättäisin sen odottamaan ja aloittaisin ensimmäisen esteen ohjaamisen edeltä käsin.
Muutenkin olisi varmasti hyvä idea koettaa häivyttää namilla ohjaamista, sillä Milli ei todella näe mitään muuta kuin namin kädessäni, ei edes sitä estettä edessään, ja tästä toki seuraa sähläämistä ja pudotuksia. Milli myös löi yhden kerran päänsä renkaan yläkulmaan, kun seurasi katseellaan mun kättäni, eikä katsonut yhtään, mistä hyppää. Mutta eipä tuo sitä tuntunut huomaavan...

Agilityn parissa olen huomannut Millin olevan jopa rohkeampi kuin olen ajatellut. Tiesin kyllä, että arkajalkainen tämä walesi ei todellakaan ole, mutta se on jopa rohkeampi, kuin olin ajatellutkaan. Esteiden kaatuminen, tippuminen tai kovatkaan kolinat eivät vaikuta Millin suoritukseen millään lailla. Pienet kompuroinnit tai pöllöilyt, joissa näyttäisi ulkopuolisen silmiin sattuvankin, eivät myöskään saa Millissä aikaan minkäännäköistä reaktiota tai pelkoa kyseistä tilannetta kohtaan.
Olen myös tyytyväinen siihen, että tällä viimeisellä kerralla olimme Millin kanssa viimein jo samalla aaltopituudella; sain kontaktin pidettyä koiraan paremmin kuin ikinä aiemmin. Milli oli sentään vapaana teollisuusalueella. Karkaamista Taikan ja Hannan luo tapahtuu vieläkin, mutta yhä vähemmän. Yhden kerran ulkosalla Milli sai jonkun hajun perästä kiinni, mutta onneksi tunnistin tämän"vaihteen vaihdoksen" pian ja sain koiran napattua kiinni ennen kuin tuoksut veivät mukanaan. Nyt tietenkin voidaan ihmetellä, että miten uskallan päästää tuon dogin irti keskellä teollisuusaluetta. Millistä kuitenkin näkee sen, milloin se on kiinnostuneempi musta ja yhdessä tekemisestä, ja milloin ympäristö kiinnostaa sitä enemmän. Tämän asian voi havaita mm. koiran oma-aloitteisesta tiiviistä katsekontaktista (katse, jonka viesti on: "mitä-nyt-tehdään-voitasko-jo-tehdä-hei!-joo-tehdään!") ja yleisestä asenteesta tekemistä kohtaan. Millistä tämä on mielestäni erittäin helppo havaita, jos vähänkin tuota koiraa tuntee. Tänään oli hieno päivä, ja mamma oli heti alusta asti kaikkia muita kiinnostavampi!

Tästä on hyvä jatkaa, toivottavasti pääsemme pian taas treenailemaan!

Näyttelynsä aloittelevan pohdintaa...

Vuorokausi vierähtänyt meidän nolosta ensiesiintymisestä. Päätin, että jatketaan treeniä, ja koitetaan tuota seisomista treenata enemmän häiriön allakin. Kotona kun tää sujuu mielettömän hyvin tietty. Itseäni kismittää eniten se, että en saa Milliin näyttelytilanteessa kunnolla kontaktia. Mielestäni tämä on verrattavissa johonkin tottelevaisuusliikkeeseen, koiran tulisi seistä kauniisti tapahtui ympärillä mitä vain. Arvosteluun olen tyytyväinen, sinänsä vastaavalla esiintymisellä se olisi voinut olla huonompikin. Toisaalta, eikös se tuomari arvioikin nimenomaan sitä koiraa, eikä esiintymistä? Vaikka onhan hyvä esiintyminen toki tarpeellista, jotta tuomari näkee koiran rakenteen ja liikkeet, sen ymmärrän.

Toisaalta (nyt kun kerran analysoimaan ryhdyin) kyse on varmasti myös siitä, että olin itse todella hermostunut kehässä ja se tarttui koiraan. Kun treenasimme seisomista ja juoksemista ruuhkaisella käytävällä, sujuivat molemmat erinomaisesti muista koirista huolimatta. Kehässä näytti siltä, ettei ikinä olla seisomista harjoiteltukaan. Ja tunnistin myös itsessäni sen "sisäisen tilan", jonka voin havaita myös joskus koirakoulussa, kun olen väsynyt ja hermostunut. Ja sen ollessa päällä Milli ei tasan tee yhtään mitään, vaan menee lukkoon haistellen maata tai kiinnostuen muista koirista/ihmisistä. Kyse on todella ainoastaan mun omasta sisäisestä tilasta, jota kukaan ihmisistä ei varmasti edes huomaa. Mutta Milli huomaa, ja sen käytös muuttuu salamannopeasti. Näin kävi siellä näyttelyssäkin.

Mutta todella ihmettelen suuresti, miten vakavasti ihmiset voivat koiranäyttelyihin suhtautua. Näin ei-näyttely - ihmisenä koko homma vaikuttaa lähtökohtaisestikin jo hiukan hassulta toiminnalta, etenkin, jos koiria arvostellaan etupäässä ulkonäön mukaan. Sinänsä toiminta on ymmärrettävää rodun jalostuksen kannalta (niin kauan, kun terveyspuoli hallitsee arvostelua ulkonäön kustannuksella), mutta sen vakavuutta en vain ymmärrä. Hemmetti, koirat juoksee ja seisoo kehässä ja tuomari antaa siitä, toki rotuun perehtyneenä, mutta joka tapauksessa hyvin subjektiivisen näkemyksensä. Ja tässä tämä, mitä eniten ihmettelen: miten joku voi todella suuttua ja vetää herneen keuhkoonsa, kun oma koira ei menestykään????? (Ja tämä pohdinta ei liity omaan rotuuni, sillä tällaista käytöstä en mukava kyllä lainkaan havainnut walesi-kehässä.)

Onko tässä näyttelyasiassa nyt joku, mitä en ymmärrä? Toki itsekin olisi pettynyt, jos koirani saisi tyydyttävän, mutta toisaalta, mikä on omistajan ansiota siinä, että koira nyt sattuu olemaan kaunis? Kasvattajan ansion tässä asiassa toki ymmärrän, onhan hän valinnut juuri tämän yhdistelmän, josta esitettävä koira on peräisin. Tokihan myös ostaja valitsee koiran, eli onhan se näin tietty myös omistajan ansiota.
Lisäksi, mikä on yhden näyttelyn painoarvo? Kun kaveri puhisee kehästä tullessaan voittaneen ja muiden sijoittuneiden koirien olevan aivan kammottavia plus muita epäimartelevia kommentoiden, täytyy todella miettiä, onko tällaisen ihmisen päässä ihan aikuisten oikeasti kaikki nakit oikein päin vai onko niitä nakkeja siellä päässä lainkaan.

Olen iloisesti ja myönteisesti yllättynyt, miten avuliaita ja mukavia ainakin walesikehän laidalla oltiin. Sain opastusta ja ymmärrystä osakseni, vaikka olin selkeästi pihalla kehässä. Yhtään pahaa sanaa en ole meidän huonoksi luokiteltavasta esiintymisestä kuullut, enemmänkin "siitä se lähtee"-tyyppistä kommenttia. Ikävä kyllä, myös toisenlaista käytöstä näyttelyssä oli nähtävissä ja jälkeen päin kuulemistani kaverikoirien jutuista kuultavissa. Erittäin harmillista käytöstä on oman koiran voittaneiden koirien (eläinten?) nimittely ja suoranainen herjaus vaikkapa netissä jälkeenpäin... Mitä ihmette AIKUINEN ihminen tällaisella toiminnalla oikein yrittää todistaa? Omaa lapsellisuuttaan, tahtomattaankin. Mut voi kiidättää valkotakkisten miesten saattelemana hoitoon ja koiran vilkkaasti paremmalle omistajalle, mikäli itse vastaavaa joskus teen.

Juuh, jos tästä vielä näyttelyihin uskaltaudutaan ja kehdataan lähteä, voin ainakin ajatella, että tästä on tie ylöspäin! :D

Tampereen kv

Huoh... jo on kotiuduttu sitten Tampereen kv:stä. Milli sai Eh:n ja sijoittui nuorten neljänneksi. Esiintyminen nyt oli vähän vähemmän mairittelevaa... Milli ei oikein halunnut seistä luokan alussa muiden kanssa yhtäaikaa, enemmän olisi kiinnostanut takana ja edessä olevat koirat. Juokseminen sujui nätisti, mutta seisominen oli vähän niin ja näin. Noh, ainakin nyt ensimmäinen näyttely käyty, vaikka todella nolottaakin tuo käytöspuoli (niin koiran kuin omistajankin) näin jälkikäteen. Ei taida koiranäyttelyt oikein olla meitä varten, niin hukassa ollaan molemmat tuossa maailmassa.

Tässä arvostelu tanskalaiselta Helle Dan Pålssonilta:
"Very good type & size. Feminine head. Lovely neck. Good shoulders. Needs to develop more on chest. Little long loin. Normal angulation behind. Moves with a sufficient confident & good reach & little close behind. Lovely coat."

Agilityä toistamiseen

Tuleekohan tästä kirjoittamisesta enää mitään, kun tätä koiramammaa niin jännittää tuleva ensiesiintyminen näyttelyssä? Kun näyttelypostia saapui meille keskiviikkona, vai torstaiko se oli, tunsin kummaa vatsan vääntelyä sisuskaluissani, joka jatkuu edelleen. Pakoreaktio yllättää heti, kun kuulenkin sanan "näyttely". Ei kukaan haluaisi tulla esittämään tuota tyttöstä?? :D Eheh... voiko joku hemmetin KOIRANÄYTTELY edes jännittää näin paljoa!!!??? Nimimerkillä "ammattinsa puolesta esiintyvä"

No, mutta selkä suoraksi ja asiaan tämän tunteiden purkauksen jälkeen. Eli, meillä oli siis agilityssä toinen koirakerta tämän viikon torstaina. Kaksi koiraa treenasi hallissa aina yhtäaikaa muiden odotellessa autossa. Milli treenasi onneksi Taikan kanssa, herkempi hipiäinen koiraihminen kun olisi voinut ottaa pahastikin nokkiinsa Millin rynnätessä (lievästi vähätellen) muutamaan otteeseen sermien ja kaikenmaailman väliseiniksi aseteltujen vilttien läpi moikkaamaan Taikaa, tai oikeastaan Hannan nameja. Jotain iloa tästä sentään Hannalle ja Taikallekin oli, sillä Milli tuli samalla opettaneeksi Taikalle putken läpi menemisen. Hanna oli levitellyt putken pohjalle nameja Taikaa varten, ja Millihän syöksyi toki juuri sillä hetkellä putkeen sermin raosta namien kimppuun. No, Taika toki sitten perässä, ettei Milli ehdi kaikkia nameja napata. Korvat lerpattaen ja häntä puolelta toiselle iloisesti viuhtoen Milli pian palasi reissultaan omalle puolelle jatkaamaan estettä.

Esteen ylitys sujui hienosti. Millin hyppy vie vatsan koristekarvatkin puolisen metriä esteen yläpuolelta, joten tiputuksia ei tapahtunut. Muutaman kerran ohjatessani koiraa vasemmalla puolellani oikeaa kättä käyttäen Milli ymmärsi minun tarkoittavan "hyppää"-sanalla esteen sivuseinän läpi menemistä. Ja kyllähän Milli siitä pienestä raosta siinä sivuseinässä ihan ketterästi menikin, vaikka sen mahtumista aluksi epäiltiin. Mutta tähän väliin voin kyllä kertoa, että walesinspringerspanieli totisesti näyttää isommalta kuin onkaan, sillä Milli menee aivan suvereenisti myös koiraporttimme piskuisesta kissanluukusta läpi tilaisuuden koittaessa. Portti on niin pieni, että kuka tahansa, joka meillä on käynyt, ei ole voinut aluksi uskoa koiran portista mahtuvan. Itsekin hämmästelin muutamaan otteeseen portin asennuksen jälkeen, että Milli ilveellä tuo aina iloinen eläin oikein tuosta läpi/yli tuli. Se ylikään ei muuten olisi mahdoton, mutta portti on portaiden yläpäässä, jossa ei ole tilaa ponnistaa, eikä siinä ole myöskään vaakatasossa tankoja, joiden yli voisi apinoida. Ja kyllä, todistetusti koirakin voi apinamaisesti asetella tassunsa rakoihin ja kiivetä aidan yli, se on nähty Millin ollessa pieni...

Joka tapauksessa, asiaan: hypyissä ilmeni myös seuraavanlainen ongelma. Olen liian hidas. Jos lähden muutama askel koira edestä ohjaamaan hyppyä, on koira jo esteen yli kun itse vasta hengailen esteen laitamilla. Niinpä tässä kävi, kuten oletettua: Milli oppi kääntymään joka kerta hypyn jälkeen minua(=namia) vastaan. Kääntymisen oppiminen tapahtui hetkessä. Ohjaajan kehoituksesta jätin koiran odottamaan, ja menin itse jo valmiiksi esteen kohdalle, jotta olisin valmiina ohjaamaan koiraa seuraavalle esteelle. Siitä eteenpäin homma lähtikin sujumaan. Kokeilimme myös esteen ja putken yhdistelmää, ja kun pääsimme kääntymis-ongelmasta eroon, sainkin ohjattua Millin esteeltä suoraan putkeen, jonka jälkeen palkkiota naamariin. Muutaman kerran Milli yritti hieman varioida rataa muun muassa kokeilemalla, josko putken päällä voisi kävellä, tai jos sen yli hyppäämisestä saisikin namia. Miksi tehdä asioita joka kerta samalla tavalla, vähän tylsää?

Renkaan läpimeni sujui hyvin. Päätimme nostaa rengasta Millille, sen pää kun lähes osui renkaan yläreunaan läpi mennessä. Noston jälkeen rengas muuttui Millin mielestä oudoksi ja menimme muutamaan otteeseen harhareittiä. Lopulta Milli ohjautui esteen läpi, kun tajusin kokeilla hieman rauhallisempaa lähestymistä ja selkeää ohjaamista (=käsi renkaasta läpi). Sen jälkeen rengaskin muuttui taas kivaksi jutuksi.

Välillä Milliä sai hieman rauhoitella, se kun selkeästi nautti esteistä (ja niistä sermeistä koirien välissä, niistä kun oli kiva mennä läpi ja kaataa niitä Taikaa kurkkiessa) ja tästä seurasi kiihtymystä, joka alkoi tiettyyn pisteeseen mennessään näkyä keskittymiskyvyttömyytenä. Tosin, tämäkin ongelma saattoi johtua osin omasta innostuneisuudestani. Täytyy yrittää hallita ja rauhoittaa omaa käytöstäni, jotta Millinkään tunteet eivät karkaisi käsistä.

Eilen oli Milli perjantaihoitopäivä Hannan ja Taikan luona, ja tänään samoin. Pian tuo nukkuva samettiturpa pääsee jälleen suosikkikyläilymestaansa meidän lähtiessämme Timon papan hautajaisiin.

Mätsäilyä ja koulun alkua

Tämä viikonloppu meni mätsäillessä, ensin Pirkkahallilla, sitten Ylöjärvellä. Pirkkahallin mätsäriin lähdettiin Millin, Taikan ja Sarin voimin värjöttelemään pakkaseen. Taika oli meillä hoidossa, ja ihana Sari jaksoi lähteä meidän kanssamme touhuamaan.

Koiria oli paljon, ja Milli ja Taika toki tyypilliseen tapaansa rakastivat jo valmiiksi niitä kaikkia. Olimme noin puoli tuntia ennen ilmoittautumista jo paikalla, ja kävimme melko rauhallisessa koirapuistossa hieman purkamassa energiaa. Tämä oli molemmille mukava paikka, koirat suorastaan nauttivat juosta muutaman muun kanssa aiheuttaen hillittömän juoksushown muidenkin koirien iloksi.
Milli esiintyi ihan kohtalaisesti saaden sinisen nauhan. Sinisten kehässä sijoituimme toisiksi ja saimme pikkupalkinnonkin. Taika sai myös sinisen omassa kehässään. Taika päätti tänään jo osata esiintyä, ja seisoi todella hyvin ja Sarin kanssa myös ravasi kehässä. Meidän ihmisten näpit meinasivat muuttua pakkasen johdosta jo aivan valkoisiksi...

Yljärven mätsärin lähtöasetelma oli jo Millin kannalta epäedullinen. Olimme mätsärin jo alkaessa vielä koulutuksessa. Mätsärin järjestänyt yhdistys oli kuitenkin jalomielinen, ja kun etukäteen kysyin mahdollisuutta tulla mukaan myöhässä, saimme siihen luvan. Koulutus oli lähinnä vanhan kertausta, ja Milli toimikin kuin unelma. Mitä nyt vähän piippaili variksille, jotka ihan todella olivat muutaman metrin päässä kyttäämässä koirien nameja. Lähdimme kauhealla kiireellä koulutuksesta, ja oma hermostumiseni tarttui koiraankin. Juoksimme pää kolmantena (tai viidentenä) jalkana parkkipaikalta parkkihalliin, jossa mätsäri järjestettiin. Jo ulko-ovi oli täynnä koiria, ja meteliä oli ulos saakka. Ensimmäistä kertaa Milli todella meinasi jättää kulkematta portaita pitkin ovesta sisään. Sen verran tuntui tämä paikka jännittävän!

Menimme lähes samoin tein kehään hirveällä kiireellä, ja jännitys jäi koiralle päälle. Halli oli aivan täpötäynnä porukkaa ja ahtaus loi myös kuumuutta. Hikoilin kuin pieni possu kuusinkertaiset lämpökerrastot päälläni... Milli sai sinisen nauhan, vaikka esiintyminen oli hieman hakoteillä. Sinisten kehässä esiintyminen oli aivan kateissa, Milli ei meinannut millään liikkua juostessa, vaan olisi halunnut ensin tervehtiä takajuosseen koiran... Seisominenkin oli hieman kiven alla, koska koirat olivat niin tiheästi seisotettuina. Odotellessamme juoksuvuoroa Milli myös päätti mennä selälleen kellimään rapsuteltavaksi, koska ei enää keksinyt, mitä tehdä tässä hermostuttavassa tilanteessa...
Milli sai kuitenkin mukavan oloiselta tuomarilta kehuja liikkumisestaan, ja jatkoimme kammottavasta esiintymisestä huolimatta jatkoon, johon pääsi muistaakseni 10 koiraa (tosin, oli aivan hikenä hermoissani, joten laskupää ei ollut kovin tarkkana käytössä...). Näistä kymmenestä emme enää edenneet, vaikka jälleen kehuja tuli liikkumisesta.

Onnekseen häntäänsä roikottava ja hermostunut Millisilli tapasi viimein Taikan, jonka seura sai neitokaisen piristymään huomattavasti! Häntä rupesi heilumaan entiseen malliin ja tuttu, touhukas veto joka suuntaan alkoi (josta voidaankin sitten olla monta mieltä, kuinka hyvä juttu se on...).

Kotona ollaankin nyt hyvin, hyvin väsyneenä.