Siis mä en kestä!

Ja otsikko johti heti kaikki (siis teidät 4 lukijaani) harhaan ja luulemaan, että Milli on ollut ihan mahdoton tuholainen. Sekin olisi potentiaalista, mutta ei tällä kertaa. Kyse on nyt hyvin toisenlaisesta tunteesta, jonka epäilen olevan useammallekin koiranomistajalle tuttu. Tämä pakahduttava tunne, kun katsoo nukkuvaa pikku-spanielia, sen ajoittain heilahtavaa häntää, nykiviä jalkoja, lurpattavia korvia ja etenkin sen IHANAA samettikuonoa, josta pääsee aika ajoin hiljainen "vuhvuhvuhvuh.." Se on vaan niiiiiiiin söpö, että musta tuntuu että poksahdan kohta.

Tekisi mieli ottaa sen nukkumisesta ainoastaan piiiiiiiitkä video ja laittaa se youtubeen kaikkien nähtäville. Tosin, voi olla, että sen huvittavuutta ei kovin moni vieras ihminen ymmärtäisi. Saati tätä tunnetta, mikä mulle tulee kun katselen tuota nukkuvaa Lurppaa. Huulien välistä kuuluu"vuhvuhvuhvuh", vaikka suu tuskin liikkuukaan. Ah ja oih!

Poksahdan, kun katselen näitä kuviakin, missä Taika ja Milli olla möllöttävät kahdestaan. Ne on aivan yybersöpöhöpöjä! Lurputilurplurplurp! (Viimeistään tässä vaiheessa joku varmaan soittaa mulle valkotakkisia miehiä avuksi.. Tulis kyllä ihan tarpeeseen.)

Tämän tekstin kirjanmerkkaan ja etsin käsiini aina, kun Milli on ollut ihan kamala kakara. Mutta nyt se on vaan niin IhQ!!! <3 (terv. teini-Marika)

Ja lisää kuvatuksia...

Taika hoidossa:

Äh ja päh, mikä himskatti näitä kuvia vaivaa?? Koneella ovat oikein päin ja sitten idioottitietotekniikka ei taaskaan ole mun kaveri. Prkl. Olkoon, tietokone 1, Marika 0. Taas.

Kuvia 2009

Päättyvän vuoden kunniaksi (ja koska en saa unta) esittelen hieman kuvia vuodelta 2009:

otoksia metsälenkiltä:

Koirapuistoilua:

Kesällä mökillä:

Vuhvelimaista Joulua!

Milli on saapunut Muuramee joulun viettoon. Tänä vuonna ollaan jälleen viime vuosista viisaampia (kuten ollaan ajateltu edellisinäkin vuosina...) ja lahjat ovat tiukasti piilossa rosvoavalta hurttimukselta. Viime vuonnahan Milli kaivoi esiin kaksi lahjapakettia, jotka sisälsivät tietenkin suklaata. Eikä siinä vielä mitään, mutta katsellessani sitä sotkua lattialla rupesin miettimään, että olikohan noissa suklaissa käärepaperit? Käärepapereista ei ollut jälkeäkään, mutta muistelin aiemmin syöneeni vastaavia herkkuja. Etsin netistä Jyväskylän Kalpiksen numeron ja soitin sinne kysyäkseni käärepapereista. Ja juu, kyseisistä suklaista jokainen on erikseen paperiin pakattu. Sitten vain mietittiin, että missä ne paperit sitten olivat. Ja sitä ei tietenkään kenenkään ole kovin vaikea arvata. Millin kakka oli viime jouluna oikein jouluista ja kimaltavaa!

Nyt on ensimmäinen joulu, kun siskoni kissa Lepa on myös täällä. Tuo pieni naukujainen järjestää kyllä täällä ohjelmaa niin ihmisille kuin koirallekin. Tänään lähtivät kinkut kävelemään leipäni päältä, kun hieman katsettani käänsin, eikä asiasta voinut syyttää Milliä (kerrankin näin!). Vessaan ei voi mennä ilman Lepan läsnäoloa, se sanoo "kur" ja hyppää lavuaariin juomaan. Jääkaapin avaaminen johtaa myös usein siihen, että kissa sanoo "kur" ja hyppää isolla loikalla suoraan kaapin hyllylle. Mutta Millillä on hauskaa pienen kissanpojan kanssa. Niinkuin jouluna kuuluukin.

Milli ja muu perhe toivottavat kaikille oikein hyvää joulua!!

Vieraita vieraita vieraita!!!

Mikä hemmetti siinä on, että koira ei opi yleistämään normaaleja käyttäytymissääntöjä? Jotenkin sellaisen kuvan sitä saa koirankoulutusoppaista, että kun jonkun asian opettaa, niin se yleistyy kaikkiin vastaaviin tilanteisiin. Esimerkiksi käy hienosti tämä ilta: Neljä ystävääni oli tulossa kylään. Kun ulko-ovi avautui, syöksyi Milli ohjus liukkaasti hyppimäänpomppimaanreihumaan kavereitani kumoon. Meitä vasten ei enää hypitä. Mutta vieraat testataan erikseen: "jospa näiltä saa huomion hyppimällä?". Pieni korvasta nyppäisy auttaa kyllä tehokkaasti, mutta vain hetken aikaa. Huutaminen ja karjuminen ja ärähtely auttaa siinä tilanteessa, mutta ei niissä seuraavissa (jotka tulevat n. puolen vuoden kuluttua...)

TIEDÄN: harjoittelua harjoittelua harjoittelua.. Mutta nykyään vieraita käy niin harvoin. Ja yhden tutun tyypin kanssa harjoittelu ei edelleenkään auta siihen, ettei Milli pomppisi kumoon kaikkia muita vieraita. Ei, se auttaa vain siihen, että Milli ei pompi kumoon juuri tätä tyyppiä.

Hmmm.. vai pitäisikö olla ovela? Ostaa oven ulkopuolelle LIV- (tai mitä liekään) saippuapulloja, jotka täytetään vedellä/sitruunamehulla. Ja viereen ohjeet vieraille niiden käytöstä hyppivän koiran kanssa toimimisesta; "Ota pullo, tähtää hyppivää koiraa". Jospa se olisi niin epämiellyttävää, että koira lakkaa pöllöilemästä?

Noh, elämä on. Olisinpa onnellinen, jos tämä olisi mun tän hetkisistä pulmista suurin!

Metsälenkkejä ja koirapuistoilua

Kaikista vannotuksistani huolimatta ollaan Millin kanssa tehty metsälenkkejä vapaana. Se tuntuu nyt tottelevan paremmin, luulee kai raukkaparka, että me lähdetään taas reissuun, jos se ei osaa käyttäytyä. Mullahan ei ole mitään sitä vastaan! Tänään jätti menemättä linnun perään "korppikallioiden" kohdalla, kun murahdin toimimattoman tännepäin-käskyn jälkeen.

Eilen metsässä mukana oli kaninnahka ja iso dami. Piilottelin nahkaa Millille metsään ja se oli aivan riemuissaan päästessään sitä etsimään. Nahka vaatii vain hieman houkuttelua palautuakseen jälleen mulle, sillä Milli jäisi mielellään repimään sitä metsään.. Onneksi käsky namipalkalla tehoaa, vaikka jäniksen nahka tuntuu olevan namiakin parempi. Etsimisten jälkeen jänön turkki lähti narun päässä Milli-metsästäjää karkuun, ja siitä tulikin aivan mahtileikki! Koira paikkaan, itse parinkymmenen metrin etumatkaa ja samalla, kun käsken koiran vapaaksi, lähden juoksemaan. Sekä koiralla että omistajalla oli kunto testissä tässä lajissa. Koiran osoittautui paremmaksi :). Lopulta vielä heiteltiin loppulenkistä damia pusikoihin. Tuli mieleen siinä heitellessä, että aikamoisista risukoista ja louhikoista tuo koira ketterästi ja mielellään sen damin tuo. Ei ole ainakaan treenimaasto liian helppoa! Niin, nämä kaikki siis tehtiin pitkin lenkkiä, ei suinkaan yhteen syssyyn. :)

Eilen sain Ruutanan seurahuoneen kohdalta jonkun hullun stalkkerin perääni; äijä vain seisoskeli kävelytiellä ja lähti seuraamaan meitä, kun olimme menneet ohi. Muutaman päättömän käännöksen jälkeen, jotka selkeästi kännipäinen ukko tuli vain sitkeästi perässä, lähdin Millin kanssa juoksemaan ja käännyin risteyksestä kohti kotia ennen kuin se kusipää ehti nähdä, mihin käännytään. Helvetti kun noita pitää olla täälläkin!! Muistan, kuinka joskus Miraa ja Maria ulkoiluttaessani sain vastaavan äijän perääni, joka loppupeleissä vielä juoksi mua kohti ja seurasi kotiovelle asti. Ei tosin onneksi nähnyt, mistä ovesta menin sisään, ikkunasta vain näin äijän lampsivan pihan läpi. Eipä tosta eilisestäkään voinut erehtyä, sen verta käännyin ja ukko tuli vain peesissä..

No joo, tänään vältin iltalenkin menemällä koirapuistoon. Timo piti kuitenkin heittää pikkujouluihin, joten ajoimme Millin kanssa kotiin Hakametsän puiston kautta. Kivoja juoksukavereita oli, mutta pakkanen kiristyi kuudesta asteesta yhdeksään puolen tunnin aikana, ja sen vaikutuksesta tuli meillekin pian kylmä ja auto kutsui jo 40 minuutin kuluttua.

Millin Jekyll & Hyde - ominaisuudet

Ollapa sitten lomalla ja jättää koira hoitoon. "Juu, ei se ole tuhonnut enää piiitkiiin aikoihin mitään" on vihonviimeinen lause, joka kannattaa ääneen lausua koiraa hoitoon viedessä. Huoh ja puoh. Milli neiti päätti sitten testailla hoitoperhettä eli Hannaa, Taikaa ja Jaria, oikein urakalla. Se taantui pikkupennun tasolle muun muassa paskantamalla lattialle (vatsa ei ollut sekaisin, ihan taviskikkareet) Hannan ensimmäisenä työpäivänä ja aloittamalla tavaroiden levittely- ja pureskelushown jäädessään yksin Hannan kotiin. Sen sijaan omassa kotona, jossa Milli vietti Hannan työpäivät, tyydyttiin vain ovien availuun ja eläintenkaapin penkomiseen. Oli kuulemma myös joku aamu koettanut herättää isänäväen sängystään, jota meidän aamu-uninen koira ei kyllä pikkupentuajan jälkeen ole tehnyt. Pikemminkin päinvastoin, se nukkuu sikeästi ja mielellään pitkään aamusella. Huoh ja voih. Kaiken päällepäätteeksi Hannan käsi katkesi liukkaan kelin ja Millin yhteisvaikutuksesta.

Mielelläni pääsisin koiran pään sisään... Miten fiksu musta tulisikaan!!

Muuta jaettavaa yleiseen paheksuntaan kurittomasta piskistä voidaan lukea loman jälkeiset lenkkimme. Loman aikana Milli vietti hihnalenkkielämää (täysin ansaitusti). Heti ensimmäisellä (vai toisella) lomanjälkeisyhteislenkillämme päästettyäni Millin vihdoista viimein vapauteen se bongasi kuin bongasikin pikkulinjojen alta jäniksen. Ja eikun perään. Ikävä ja ihme kyllä myös Taika lähti jostain syystä jänöjussin kintereille kuin rasvattu salama. Ensin se oli jossain kaukana edellämme haukusta päätellen, ja kun kuulin haukun kääntyvän meitä kohti, astelimme metsään, josta sattumalta myös koirien reitti kulki. Karjaisin niin vihaisesti kuin pystyin Milliä luokse, ja maailman kolmas ihme tapahtui; se tuli kesken jänistyksen hyvin hyvin matalana luokseni. Kehumiset vaihtuivat kyllä tukkapöllyyn siinä vaiheessa. Taisi parkaeläin luulla, että mamma sai sen juoksemalla kiinni kesken jahtauksen! Ja sitten vielä yksi ihme, Taika jatkoi ajoa ja ensi kertaa saimme kuulla myös tollerin taitavan ajohaukun salat.
Viimein Taika the Kettu Repolainen kuitenkin palasi, varmaan tajusi olevansa yksin jänöjussin kimpussa ja palasi ihmettelemään, minne Milli jäi.

Noh, tarina ei lopu vielä tähän. Tänään olimme jälleen lenkillä. Pyrin nyt pitämään Millin "lähellä" (suhteellinen käsite) huutelemalla sitä "tännepäin"käskyllä aina, kun se hiemankin katoaa metsikköön. Yhden kerran jätti tällä lenkillä tottelematta käskyä, ja vihaisen karjaisun jälkeen korviaan taaksepäin luimisteleva walesi ilmestyi pikaisesti parikymmentä metriä meidän peräämme. Häntä alhaalla se seisahtui kauas meistä ikään kuin katselemaan, että saako tulla luo vai ollaanko vihaisia. Kävelin Hannan kanssa luimistelevan koiran luota yhä kauemmas, kunnes kutsuin sitä hetken päästä iloisesti ja kehuin, kun se laputti salamana paikan päälle. Joskus näinkin!

Niin, ja lenkeillä ei nyt ole ollut edes nameja mukana. Ilman nameja käskyt näyttävät menevän jopa peremmin perille. Namien kanssa Millin ilme on sellainen, kuin se ajattelisi, että "emmä nyt jaksa tulla sinne vain syömään kun mieluummin haistelen". Tuntuu kivalta, kun koira tulee luokse vain mun käskyn takia, eikä namin. Ja tuntuu tottelevankin paremmin!

Viikonloppu Jyväskylä-cityssä ja maanantai-ilta rallytoko radalla

Jyskylän keikka

Lauantaiaamuna lähdimme lurputtimen kanssa posottamaan kohti Muurametta. Milli nukkui tyypilliseen tapaansa matkan, kuskin nauttiessa mahdollisuudesta hoilottaa radion mukana lauluja ylhäisessä yksinäisyydessään. Jätimme siis miehen kotiin. Oma tarkoitukseni oli suunnata entisen uintiryhmäni tapaamiseen, ja Milli pääsi siksi aikaa viettämään laatuaikaa mun iskän kanssa Muuramessa. Ilta sujui meillä molemmilla hienosti, tosin Millitin pääsi kuulemma iltaisella vierailullaan nappaamaan kolmasosan maitosuklaalevystä. No, noin pienestä määrästä ei haittaa ollut suklaan myrkyllisyydestä huolimatta. Omistaja ei nappaillut illan aikana kuin yhden IHANAN kuivan omenasiiderin. Oli muuten hyvää pitkäääästä aikaa! Miittingistä tullessani kahden jälkeen yöllä (onnellisena siitä, että sain auton liikkeelle jyrkkää lumista mäkeä ylö rkp:n majan pihasta...) vastassa oli selkeästi väsynyt ja riemukkaan illan viettänyt koira, joka tosin hylkäsi rakkaan omistajansa yöksi nukkuen vanhempieni välissä SÄNGYSSÄ ikionnellisena.....

Sunnuntaina kyläluutailimme. Ensin kävimme pappani luona (herättämässä pahennusta ;) ) ja sitten vuorossa Millille hieman mieluisampi vierailu entisen uintikaverini 16-viikkoista kultsua moikkaamaan. Meno oli varsin vallatonta, kun Milli alkoi leikkiä Fannin kanssa. Hauskaa tuntui olevan molemmilla, eikä pentukaan pelännyt Millin "hurjaa" leikkiärinää. Illan päätteeksi heitimme vielä kaupunkilenkin Jyväskylän uimahallille. Mukavasti palautui Millille mieleen hihnakäytöksen perusteita, eikä vetämistä tapahtunut lainkaan lenkin aikana!

Rallytoko

Rallin viimeinen kerta oli radan suorituskerta. Aluksi Tainan pystytellessä rataa harjoittelimme yksittäisiä juttuja ja lopulta oli vuorossa rata, joka meni näin (jos nyt oikein muistan):
-LÄHTÖ seuraten
--> 270 astetta vasempaan (eli koira joutuu peruuttamaan)
--> spiraali (3 tötsää-2tötsää-1 tötsä)
---> hidasta käyntiä --> juosten seuraamista
--> käännös vasempaan
---> seuraten 1 askel ja istu, 2 askelta ja istu, 3 askelta ja istu
--> 270 astetta oikeaan
--> istuminen ja kierretään koiran ympäri
--> käännös oikeaan
---> maahanmeno ja siitä suoraa seuraamaan (ei istumista)
-->käännös vasempaan
---> käännös vasempaan
---> koira eteen (front): 1 askel peruutusta (ihminen peruuttaa), koira seuraa edessä ja istuu, 2 askelta ja koira seuraa ja istuu, 3 askelta ja koira seuraa ja istuu
--> 360 astetta vasempaan
--> MAALI

Koira teki töitä, mutta ohjaaja oli tänään hitaalla ja koira ehti istua lähes joka välissä, vaikkei saisi. Mutta se teki vain, kuten on opetettu, eli istuu aina kun liike loppuu. Rallytokossa koiraa saa ohjeistaa ja kehua niin paljon kuin sielu sietää, ja tämä pääsi hieman multa unohtumaan. Mutta Hannan kanssa päätettiin tätä harrastusta jatkaa, jahka saamme itsellemme kylttejä tehtyä! :D

Aitoa draamaa ja sydämen tykytystä

Eilen torstaina lähdimme lenkille ihan normaaliin tapaan, ihan normaaliin aikaan ja ihan normaalin päivän päätteeksi. Kävelimme ihan normaalisti sitä ihan normaalia reittiä (Hannan esittelemänä: "ensin tonne, sitten tosta ja sit tuolta" ;) ). Kaikki oli ihan normaalia.

Olimme kävelleet siis ihan normaalisti noin puolisen tuntia, kun yhtäkkiä kesken meidän kiivaan ja henkevän keskustelun ryhdyin pälyilemään hiukan, että missähän se koira on. Ei muuten näkynyt missään. Huutelin, odottelimme ja houkuttelimme. Milli oli kadonnut.

Ensimmäisen puoli tuntia, sen iltaisen auringonlaskun ajan, kuljimme ympyrää siinä kohdin, missä Milli oli kadonnut. Sitten laajensimme etsintää Lintukallion tielle päin, jossa sain panikoivaan päähäni ajatuksen, että Milli on juossut jonkin eläimen perässä läheiseen Matkajärveen. Olin vakuuttunut, että jotain sille oli sattunut, kun jo yli puoli tuntia oli ollut poissa. Tässä vaiheessa soitimme molempien miehet apuun. Timo tuli järveä pitkin vastaan ja Jari ajeli autolla metsäautoteitä. Mietin jo kaikki pahimmat vaihtoehdot läpi: susi söi Millin (ilman ääntä ja ei täällä muutenkaan paljon susia ole), se juoksi 9-tielle ja jäi auton alle (pääsisikö se hirviaidan ali + tie on melko kaukana) tai sitten tippui läheiseltä korkealta kalliolta ja makaa verissään jossain puskassa.

Järvellä ei näkynyt merkkiäkään uponneesta koirasta. Onneksi. Päätimme palailla Kaarinan polulle ja lähemmäs Millin katoamispaikkaa. Timo lähti hakemaan autoa järven toiselta puolelta ja jakoi mennessään puhelinnumeroaan ihanille avuliaille ihmisille. Mieltäni rauhoitti hieman se, että alueella oli yön pimetessä alkamassa koirien Haku-treenit juuri sillä alueella, millä PikkuLehmäni katosi.

Kävelimme Hannan kanssa juuri hakuporukkaa kohden, kun Jari soitti kysyäkseen, oliko Millillä heijastinliivit päällä. Oli!!! Milli oli siis nähty todistettavasti elossa, lähellä sitä paikkaa, jossa se katosikin. Viiden minuutin kuluttua tästä Hannan puhelin pirisi jälleen, ja Jari kertoi Millin olevan nyt Polon takapenkillä lopen uupuneena. Se oli suorastaan ryöminyt esiin metsästä Jarin luokse ja kieltämättä vaikuttikin oudon väsyneeltä maaten rauhassa takapenkillä huolimatta meistä kaikista auton luona seisovista ihmisistä. Siirsin Millin omaan autoomme ja ajoimme kotiin tutkimaan koiran kunnon. Kunnossa oli, vain jo aiemmin ollut pieni haava oli auennut uudelleen. Koira oli erittäin janoinen ja lopen uupunut retkestään pimeässä metsässä. Se vaikutti aluksi olevan hieman poissa tolaltaan, ehkä jonkin asteisessa shokissa, mutta pienten unien, juoman ja ruuan jälkeen heilutti jälleen iloisesti häntäänsä ja painautui mun viereeni sohvalle makoilemaan.

Jos joskus seuraava kerta tulee, niin pitää luottaa siihen, että koira palaa lähtöpaikkaansa. Ilmeisesti oli ollut niin shokissa, kun ei löytänytkään meitä enää pimeässä metsässä, ettei kuullut edes huutojamme. Olimme myös kulkeneet polkuja ja teitä pitkin niin monta kertaa ympyrää, ettei hajuistakaan tainnut hyötyä koiralle enää olla. Onneksi, oi onneksi tämä päättyi onnellisesti!!

Iso KIITOS Hannalle ja Jarille kun autoitte meitä!!! :)

Ralliradalla

Tänään pääsimme kokeilemaan ihkaoikeata rallirataa! Jopa kolmea erilaista. Taina oli tehnyt meille "kartat", joita pitkin suoritimme tehtäviä oikeassa järjestyksessä. Millillä ei ollut alkuun minkäännäköistä mielenkiintoa mihinkään suuntaan, ja kun huomasin oman hermoni kiristyvän koiran hajamielisyyden takia, tajusin onnekseni pitää lähes heti alkuun pienen tauon. Noh, Millipillillä oli hätä, ja parin minuutin pissa- ja haistelutauon jälkeen homma lähtikin sujumaan, ja pystyimme taas treenaamaan ilman remmiä.

Esim. yksi rata oli tällainen (kaikki liikkeiden välit mennään seuraamalla)
- pujottelu seuraten, koira "sisäpuolella" (eli niiden törtsien puolella)
--> tästä suoraan seuraten käännös vasempaan,
--> istu-käskyllä koira istuu ja ihminen kiertää koiran ympäri
--> käännös oikeaan
--> hidasta käyntiä seuraten
--> käännös oikeaan
-->pysähdys: "istu-maahan-istu"
--> kääntyen ympäri vasemman kautta 270 astetta (eli koira peruuttaa ihmisen kääntyessä)
--> seuraten loppuun vielä käänös vasempaan

Käytössä oli kolme erilaisia liikkeitä sisältäviä ratoja. Ensimmäinen oli ihan plörinää Millin haluttomuudesta johtuen, ja jouduin imuttamaan namilla, että edes jotain tapahtuu. Seuraavat kaksi jo menivät motivoituneemmin ja seuraamiset voitiin ottaa ihan kunnolla.

Loppuajasta Milli olisi tehnyt liikkeitä vaikka kuinka, tänään vain hieman kesti tuo motivaation löytäminen, mutta kyllä se sieltä vihdoin ja viimein löytyi! Lopuksi vielä astelimme kohti koirapuistoa, jossa leikittiin puolisen tuntia ennen kotiinlähtöä.

Pleipleiplei!!! Palkitsemisesta

Riikan ohjeita leikkimisestä

Eilen lauantaina jatkoimme Riikka Eskurin pitämää kurssia. Aiheena oli koiran leikittäminen ja leikkimällä palkkaaminen. Paikalla oli vain kolme koirakkoa, me, kultsu ja mopsi. Milli oli hyvin tohkeissaan leluista ja piti aktiivisesti kontaktia päällä.

Ohjeet leikittämisestä olivat mielenkiintoiset, tosin Milli kun leikkii rajuakin vetoleikkiä ihan luonnostaan, niin me emme hirveästi opastusta siihen kaivanneetkaan. Mutta oppia leikkimisestä tuli yleisellä tasolla: Jos koira ei luonnostaan leiki, sitä ensin houkutellaan lelun perään ja kun se nappaa lelusta kiinni, lelu päästetään irti ja koiraa kehutaan. Aluksi liikaa jännitettä ja painetta omistajasta koiraan vältetään (eli ei mm. katsota silmiin tai kyyristytä), mutta pikku hiljaa koiran oppiessa leikkimään sitä voidaan lisätä.

Milli on pienestä pitäen tyypillisen spanielin tapaan ollut kovin leikkisä. (Jahas, ja kun nyt tätä blogitekstiä tässä kirjoitan, niin tuo kyseinen eläin kantaa mulle vinkukanaa ja -lehmää vinguttaen niitä suussaan häntä heiluen..) Etenkin jahtaus ja taisteluleikit ovat Millin mieleen, ja mitä enemmän itsekin ärisen "leikkiärinää" (lähinnä hoen että "ärärär"), sitä innokkaampi pieni petoeläimeni on kiskomaan intoutuen välillä itsekin murisemaan. Millihän on mun ensimmäinen koirani, joten mun on vaikea kuvitella koiraa, joka ei leiki.

Millille hyvänä palkkauskeinona Riikka piti nimenomaan lelua, joka välillä lentää ja jota välillä vedetään. Ennen liikettä lelulla härnätään koiraa ihan pikkuhetki, ja sitten lelu menee kainaloon. Liikkeen jälkeen, tai välillä kesken liikkeen, koira palkataan lelulla. Meille palkkauksena toimi parhaiten se, että lelu lentää ja Milli pääsee perään. Jottei liikkeestä tule liian noutomaista, ajoittain Millin palauttaessa lelun minulle alkaakin hurja vetoleikki. Näin vire saadaan pysymään hyvänä, eikä koira ajattele, että kun lelu tulee mulle, niin kaikki kiva loppuu.

Omia ajatuksia nameista ja leluista palkkiona

Ok, lelupalkkaus sopii Millille. Riikan mielestä voitaisiin sillä päästä kokonaan nameista pois. Itse olen samaa mieltä, sillä namien kanssa Milli ei edes tiedä, mitä se on tekemässä, vaan seuraa vain namia. Esim. on tipahtanut A-esteeltä, kun käteni ei ylettänyt namin kanssa ylös asti, seuratessa ei ole namin kanssa kontaktia jne... Ja ainakin itsestäni tuntuu, että se hidastaa nimenomaan uusien asioiden oppimista.
Mutta ne namit on vaan niin kätsyjä! En usko, että ihan kokonaan niistä luovun, esim. häiriö-, kontakti- ja paikallaan makuussa ne ovat ehdottomia. Muutenkin luulen, että koiraakin motivoi, kun välillä palkinto on lelu ja välillä nami. Tosin se on totta, että namin käyttöä pitäisi vähentää. Ja siinä lelut ovat oiva apukeino.

Mutta siitä ei päästä mihinkään, että paras palkkio Millille olisi, jos se pääsisi jäniksen perään/tuoreelle pupunjäljelle aina liikkeen jälkeen. Sillä lailla se oppisi varmastikin kaikki tokoliikkeet kuin vettä vain... Tällaista palkkiota on vain astetta vaikeampi järjestää....

Rallytokoa II ja seuraamisen roplemaatikkaa

RALLYTOKO
Maanantai-iltana olimme jälleen ralleissa. Kerrattiin edelliskerran asioita, ja mm. 270 astetta kääntyen takaperin alkoi jo sujua. Milli oli todella vastaanottavaisella tuulella, ja pystyinkin pitämään sitä lähes koko ajan irti. Jopa silloin, kun se ei ollut käskyn alla, se kuunteli mua eikä yrittänytkään rynnätä mihinkään!

Lisäksi harjoiteltiin uutena näitä:

* pujottelu seuraten törtsien välistä. Muuten olisi varmaan mennyt hyvin, mutta Milli näki Taikan haistelevan häntä heiluen toista tolleria, ja Millin pasmat menivät ihan sekaisin. Ei meinannut edes nami kiinnostaa.. Extremehäiriötä! :D

* spiraali: Edessä kolme tötsää, ensin seuraten kierretään ne kaikki, sitten kaksi ja sitten yksi. Ja se tehtiin sekä vasemmalta että oikealta kiertäen. Sujui jo hyvin "imuttamalla" namilla. Olisin halunnut kokeilla ihan normiseuraamista tässä, mutta Taina vaati, että nami olisi nenän edessä. En tosin tiedä, onko se Millille yhtään hyvä, sillä silloin se liike ei ole seuraamista; koira on puoli metriä liian takana kontaktissa namiin.


SEURAAMISESTA
Tästä aiheesta onkin hyvä mennä seuraavaan, jota olen tässä pohtinut. Nimittäin siihen seuraamiseen. Olemme käyneet kolmella eri kouluttajalla, jotka jokainen neuvovat erilailla seuraamista:

* Taina opettaa sen "imutuksella" namin kanssa. Ekalla kurssilla meitä kehoitettiin ottamaan se aika rauhallisesti, ettei Milli ala hyppiä ja sählätä. Joten jätin liian innokkaat kehut pois ja keskityin namin pitämiseen koiran nenän edessä.
HYVÄT PUOLET: Koiran huomio pysyy siinä namissa ja se seuraa (namia...).
ONGELMAT: Koiran huomio pysyy siinä NAMISSA, mitään ihmiseen liittyvää kontaktia ei ole. Lurppa tuskin edes huomaa, mihin mennään saati että jossain kohti käännytään, kun se vaan hamuaa sitä namia. Lisäksi se kulkee liian takana, jos nami on vasemmassa kädessä, pidin sitä kättä kuinka edessä tahansa.

* Tamsk:ssa Anna kehoitti nostamaan koiran vireystilaa, koska hän tuli kanssani samaan diagnoosiin; Millin mielestä seuraaminen on supertylsää. Ja nami ei nosta vireyttä. Siksi käyttöön otettiin lelu, joka on oikeassa kädessä sekä hurjan kova ja innostava kehuminen. Alunperin Tainan koulussa innokkuus jätettiin pois Millin mennessä kierroksille.
HYVÄT PUOLET: Milli on ilmeisen kasvanut aiemmasta, ja ei repeä käsiin, vaikka innostan sitä. Vireyttä saatiin nostettua ja koiralle seuraamisesta tuli kivempaa kuin aiemmin. Se seuraa reippaasti ja innoissaan. Kontakti on lelussa, joka ajoittain lentää kesken seuraamisen, ajoittain pysähtymisen jälkeen ja ajoittain käännöksen jälkeen. Milli on innokas!!
ONGELMA: ei kontaktia muhun. Itse lähdin korjaamaan tätä sillä, että lelu voi lentää vain katsekontaktista, ja hiukan ehkä on parantunutkin näin.

*Riikka Eskuri neuvoi näin: kun koiran kontakti katoaa ja se haahuilee (Millin tapauksessa nuuskuttaa maata), tehdään koirakohtaisesti käännös oikealle tai vasemmalle. Ja pysähtyminen kiitoksineen vain kontaktista. Yritetään päästä pois "imuttamisesta" ja kohti normaalia kävelyä.
HYVÄT PUOLET: tämä ei kumoa Annan neuvoja, vaan runsaan kehun innoittamana Milli seuraa innokkaasti. Kun kontakti häviää maahan, käännös oikealle tuo halutun tuloksen!! Koira ktsoo hieman hölmistyneenä muhun ja useiden toistojen jälkeen on paremmin kontaktissa. JEE!
ONGELMA: ei toimi kimppatreeneissä, kun käännöksiä ja muita huudetaan. Toisin sanoen treenin puute. :)

Eli, miten aiomme nyt toimia: Unohdamme "imuttelun". Pidän lelua taskussa niin, että Miltsuliini tietää sen siellä olevan. Kannustan ja nostan vireystilaa, jotta seuraaminen ei taas muutu kaikista tylsimmäksi liikkeeksi. Harjoittelen kääntyen aina kontaktin kadotessa, teemme myös ympyrää (jonka neuvoivat sekä Anna että Riikka) molempiin suuntiin.

Rallytokosta tuli myös hyvä temppu kontaktin parantamiseen seuraamisessa: seuraa-käskyllä mennäänkin vain yksi tai kaksi askelta ja sitten seis. Milli nimittäin kadottaa sen kontaktin heti alussa, se varmaan ajattelee, että "no nyt tässä on aikaa haistella maata kun kuitenkin vain kuljetaan eteenpäin". Harjoiteltiin tuota 1-2-3 liikettä, ja huomasin koiran suorastaan säpsähtävä hereille kun mentiinkin vain yksi askel oletetun kävelyyn lähdön asemasta. Eli tämäkin voisi toimia.

Ei kun hinkkaamaan!!!

Kuka haluaa Millin hoitoon??

Tuolta Hannan blogista voikin lukea, miten helppohoitoinen koira mulla onkaan! Se on niin helppo, ettei se vaadi lainkaan aktivoimista, sillä se keksii aivotyönsä täysin itsenäisesti! Ja viihdyttää siinä sivussa myös mahdollista hoitoperheen omaa koiraa. Kaikki tämä tapahtuu alle tunnissa, kunhan vain muistat jättää koirat yksin kotiin. Esimerkiksi:

Jätä Milli toisen koiran kanssa yksin, esim. Taika käy tähän hyvin! Sulje huolellisesti kaikki ovet ja laita ruuat turvaan. Lukitse ulko-ovi (paitsi, jos haluat jännitystä elämään ja iltalenkin koiran jahtaamisen muodossa..). Tule alle tunnin sisällä kotiin ja havaitse, miten taidokkaasti Milli pääjehuna ja Taika vanavedessä ovat avanneet sulkemasi ovet, syöneet treeninamit, sitoneet treenirepun Millin kaulaan pysyvästi roikkumaan ja levitelleet tavarat ympäri asuntoa. Ja yksi Taika on hyvä olla mukana, sillä tarpeen vaatiessa Taika osaa käyttää DAP-suihketta Millin hillitsemiseksi! Ja sitten ne ovatkin uupuneita kaikesta kivasta aktivaatiosta, ja itsekin voit lösähtää sohvalle heti (siivottuasi koirien levittämät tavarat..).

Kukas olis sitten seuraavana vuorossa huolehtimaan tästä helposta ja itsenäisestä koirasta?? Sen läsnäoloa kun tuskin huomaakaan... :)

Rallytoko ja toko

Aloitimme maanantai-illassa Tainan ryhmässä rallytokon. Paikka ja ohjaaja ovat vanhoja tuttuja, joten Milli pystyi hienosti tekemään kaikki liikkeet ilman hihnan häiritsevää läsnäoloa!Lähinnä seuraavia harjoiteltiin:

* paikallaan kääntyen koiran seuratessa joko 270 tai 360 astetta. Sujui ihan mukavasti etuperin, taaksepäin vielä hakien. Takaperin mennessä Millin kroppa lähtee sivulle, kun toisella on niin pitkä perä! :)

* seuraaminen 1+2+3 askeleella niin, että jokaisen kohdan jälkeen tulee perusasento. Se sujui ihan ok, yksi askel tosin oli alussa hieman liian vähän, Milli ei meinaa tajuta, että seuraaminen loppuu niin lyhyeen!

*koiran ympäri kävely, kun koira makaa tai istuu. Tämä on jo helppo ja vanha tuttu!

*koiran tulo sivulta eteen. Käskysana "front". Namilla ohjaten vielä...

Lauantaina menimme Riikka Eskurin ryhmään tokoilemaan. Ryhmä on varsin mukavan pieni, vain neljä koirakkoa. Harjoittelimme ensi alkuun seuraamista ja lähinnä kontaktia seuraamisessa. Saimme vinkin Millin hajamieliseen kontaktiin; aina koiran kadottaessa kontaktin, käännytään. Ja meillä toimi paremmin vasemmalle kääntyminen tässä kohdin. Milli on ilmeisen tottunut seuraamiseen, ja aina liikkeelle lähtiessä ajattelee, että nyt on aikaa haahuilla omiaan pieni hetki, kun nyt vain mennään suoraa. Nopeat käännökset ovat haaste hitaalle omistajalle, mutta onnistuessaan ne nostavat koiran mielenkiintoa ja parantavat kontaktia.

Lisäksi kokeilimme hitaasti ympyrän kävelemistä vasemmalle, koiran seuratessa vieressä. Milli teki kaiken ihan kivasti ja välillä ilman hihnaa, mutta hajamielisyyttä oli ilmassa. Kaiken kaikkiaan yllättävän onnistunut ensimmäinen kerta uudessa paikassa ja uudella ohjaajalla! Lopuksi vielä teimme paikallaan makuun Taikan kanssa, joka sujui ilman hihnaa hyvin varmasti.

Tää on Miiiilliin elämää...

Sunnuntaina, kun olimme jo saapuneet takaisin kotiin syysloman vietosta, oli vuorossa mätsäri Hakametsän jäähallilla. Hain Millin kotoa aamun uimakoulujen jälkeen ja Hannan Punton nokka suuntasi kohti Hakametsää. Taika ja Milli kävivät ilmoittautumisen jälkeen hakemassa hieman luonnon omaa kaunistusta koirapuistossa pyörien, ja ennen omaa vuoroamme ehdimme myös ihan kunnioitettavan paljon harrastaa kaupungissa hihnalenkkeilyä. Tosin se taisi hieman koiria kyllästyttää, siihen malliin eläimet kävivät vuorotellen toistensa niskaan roikkumaan ja pelleilivät keskenään kielloista huolimatta.

Milliä vastassa oli tanskandoggi, joka tietenkin komeana isona koirana vei punaisen nauhan ilman sen kummempia perusteluja tuomarilta. Vaikka kyse onkin vain mätsäristä, olisi kyllä silti kiva kuulla jotain perusteluja tai vaikka vinkkejä oman koiran esittämiseen. Tai edes jotain kommenttia, jotta tulisi sellainen olo, ettei tuomari ole ihan hälläväliämeiningillä. Taika pärjäsi kuitenkin hienosti sijoittuen punaisten neljänneksi! Nöffi taisi viedä voiton kaikista punaisista, mutta paras koira kehä jäi meiltä katsastamatta, sen verta paleli jo parin asteen pilvisessä säässä.

Mätsäritouhujen jälkeen kävimme vielä laavulenkillä, johon vierähtikin hieman yli pari tuntia, ja kotiin tullessa huomattiin, että kokonaisuudessaan koirailussa oli vierähtänyt jo kuutisen tuntia!

Tosin eipä nuo meidän muutkaan lenkit tällä viikolla kovin lyhyitä ole olleet, puolitoista-pari tuntia päivittäin, ja koirat ovat saaneet olla irti lenkkien ajan. Tässä se kunto kohenee kalliomaastoissa kiiveten ja laskeutuen, niin että Helsinki-citymarathonin juoksijat, varokaa, ettei me keksitä ilmoittautua mukaan! :)

Syyslomalla kurppailua Muuramessa

Miten nämä lomaviikot menevät aina niin nopeaan! Uskomatonta! Lähdettiin tiistai-iltana Milli the eläimen kanssa bussilla Muurameen vanhempieni luokse. Kerrankin bussikuski otti meidät ystävällisesti vastaan, eikä tarkkaillut tuota kilttiä pientä eläintä kuin pahaistakin rieuhujapurijaräyhääjäsutta. Se on nimittäin ollut aiempien bussikuskien suhtautuminen, kun kilttiMillipilli on kanssani noussut bussin kyytiin. Huolimatta koiran hyvähköstä käytöksestä (mitä nyt hieman vetää hihnassa, kun pysähdyn maksamaan matkaa; mutta se on vain innokas matkustaja!). Meiltä jopa poisjäädessä kysyttiin miten matka meni ja toivoteltiin hyviä loppuiltoja! Kiitos sinulle kiva bussikuski! Toivottavasti voit ajaa jatkossakin meidän käyttämiämme bussivuoroja ja saat törkeän ison bussikuskien joulubonuksen!

Muuramessa Milli sai viikon aikana lenkkeilyä, pitkästä aikaa piti taas muistella hihnakäytöstä ja tiellä muiden ohittamista, joka tosin sujuu nykyään jo todella hyvin, etenkin, jos vuhvelini on sivulla käskyn alla. Jopa muita koiria ohitettiin oikein mallikkaasti!

Leirintäalueella Milli sai käydä juoksentelemassa vapaana muutamana päivänä ja lauantaina ennen lähtöä takaisin kotiin kävimme äitini kanssa retkeilemässä Muuratsalon luontopolulla ja vähän muuallakin Muuratasalon suuressa metsässä. Maasto on sanoinkuvaamattoman upeaa, kivilohkareita ja kallioita, joita jääkausi on muokannut muun muassa alttariksi (kallion reunalla kolme pientä kiveä pitelevät päällään isoa kivenlohkaretta) ja hampurilaiseksi (pari metriä halkaisijaltaan oleva "pihvimäinen"littanan kivi isompien pyöreiden lohkareiden välissä). Kyllä vain jääkausi on ennustanut hampurilaisten tulon! :D Milli ei näistä luonnon omista taideteoksista hölkkäsenkään pöläystä välittänyt, vaan paineli pitkin maita ja mantuja hajujen perässä. Ihan nätisti se lähellä pysyi muuten, mutta kun harmaavalkoinen pikkujänis ponkaisi kahden metrin päästä eläimen kuonoa juoksuun, niin siinä meni jänis edellä ja koira perässä. "Ou-ou-ou-ou-ou-ou-ou" kuului jo todella pitkän matkan takaa ja tällä emännällä meinasi sydän pompata ulos rinnasta silkasta huolesta. Parinkymmentä minuuttia kului, kun punavalkoinen pikkulehmä palasi hyvittelevän näköisenä takaisin reissultaan, ja asettui häntä koipien välissä eteeni lurpattamaan. Myönnettävä on, että vihastutti niin, että jatkoin kylmästi kävelyä, jolloin Milli jäi surkeana paikalleen odottamaan hyväksyntää. Ja kyllähän se taas hyväksyttiinkin, eihän tuolle voi olla vihainen! Säikähdin vain niiiiiiiin paljon! Onneksi Muuratsalossa sentään on isot tiet hyvin kaukana!

Noh, joka lauantainen Millin ihmisenp*skassa pyörimistapakin meinasi jatkua, mutta onneksi äiti huomasi löysän jätöksen (papereineen, ei voinut siis karhua tästä syyttää..) ennen koiraa ja Milli oli johdateltavissa pois hätäpaikan luota. Ehkä tämä lauantaiperinne katkeaa siis tähän!

Ylpeyttä omasta vuhvelista

Tänään mentiin taas Hannan ja Taikan kanssa meidän basiclenkkimme Kaarinan polun siimeksessä. Hieman pidennettiin kierrosta vielä Matkajärvelle saakka, joten varmaan noin kaksi tuntia meni koko reissussa. Pointti, miksi tästä reissusta kannattaa kertoa, on se, kun miten Milli käyttäytyi, kun vastaamme tuli kaksi sauvakävelijää; Neiti "haukunkaikkivastaantulijatjaehkävähänhypinkin" pysähtyi, jäykistyi ja kääntyi iloisena kannoillaan ja JUOKSI SUORAAN MUN LUO! Ja huolimatta siitä, että lenkkeilijät olivat kyllä ihan meitä lähellä mutkan takana. Ou jea, siitäkös juhlat syntyivät! Ehkä se joskus jotain sitten oppiikin! :D

Ah, ketään ei tullut vastaan!

Nimittäin tänään kokeilimme uutta kävelyreittiä. Valmistauduin retkeen leipomalla pullia, tosin yllättäen aikapula meinasi yllättää ja viimeinen pelti vedettiin uunista ulos 3 minuuttia ennenkuin Hanna soitti pihalta hälytyssoiton, joka merkitsi lähtöä. Varauduin tähän puolentoistatunnin "vaellukseen" muutenkin kuin kolmen päivän reissuun talvisäässä pakaten mukaan lämpimän takin , sadetakin ja muutaman muun mahdollisesti hengen pelastavan vetimen (kuten otsalampun...)

Ajoimme Jyväskylään menevää tietä noin 10 kilometriä ja Lihasulan vastapäätä käännyimme Norojärven tielle. Maailman painavin portti saatiin auki kahden naisen voimin (koirat istuivat kerrassaan typerän näköisinä toinen etupenkillä ja toinen takapenkillä törröttäen). Retki alkoi.

Maasto oli mahtavaa! Ihania kallioita ja sammalikkoja, metsää, jossa näkyi pitkälle. Millikin jaksoi aamupäivän väsymyksestään huolimatta liitää ja pomppia yli kivien ja risukkojen ihanien hajujen perässä. Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen nautiskelimme Norojärven laavulla vielä lämpimät pullat, suklaat ja kaakaot.

Koko retki oli vastaantulijavapaa, lukuunottamatta noin 20 metriä ennen autoa paluumatkalla, kun Millin tuttu "VUH" kuului metsän siimeksestä. Huusin koiran luokseni ja se tuli, ja jossain kaukana vilahti punainen takki.

Onneksi Milli ei enää ryntää kenenkään iholle kiinni räkyttämään ja tulee kutsuttaessa luo! Elämäni kamalimpia tilanteita on ollut, kun lenkillä vastaantullut mies sanoi pelkäävänsä koiria, koska häntä on sellainen purrut ja juuri kun pääsen sanomasta, että "ei näitä tarvitse pelätä" käy Milli tyypilliseen iloiseen tapaansa koskettamassa hampaillaan miehen nilkkaa... (Siis sehän ottaa onnellisesti ja erittäin keveästi meitä kiinni hampaillaan oikein innostuessaan, mikä ei tokikaan tunnu missään, mutta ymmärrettävästi voi säikäyttää koiran tuntemattoman henkilön..). Onneksi se tapa on nyt jäänyt, ja pisamanaamalle riittää ilmoittaminen vastaantulijasta ja sitten mamman luokse juoksu. :)

Lenkiin jälkeen retkemme jatkui Kangasalan Bob & Piaffeen, josta ostimme ainakin mielikuvani mukaan edulliset talvimanttelit koirillemme. Taika tarvinnee sitä agitreenien lämmittelyosioon ja aluskarvaton Millieläin taasen talven tottistreenien varalta. Taidan laittaa manttelin vielä kaapin pohjalle ja väittää kiven kovaa ukkokullalle, että "kyllä se on jo siellä pitkään ollut"....

Gourmet-aterian metsästyskausi on alkanut...

...ja siitä syystä Milli päätti sitten olla Suuri Metsästäjä, ugh! Hannan, Taikan ja meidän rauhallisen basiclenkin keskeytti Milli, joka oli ollut poissa näkyvistä ainoastaan puoli minuuttia ja jolkutti tyytyväisen oloisena LEHTOKURPPA suussaan paikalle. Se laski liikkumattoman kurpan mun jalkoihin.

WAROITUS: Tämä teksti on raakaa! Reader discretion is advised: Linnun silmistä näki sen vielä olevan elävien kirjoissa, vaikkakin kovin liikkumaton oli. Muutaman pyrähdysyrityksen jälkeen Milli ruksautteli lintua, ei tosin niskasta kuolleeksi, vaan vartalosta. Ja onneton kurppa porskutti availlen nokkaansa. :( Onneksi Hanna toimi ripeästi päästäen poloisen tuskistaan isolla puun oksalla napsauttaen. Olin niin äimän käkenä, etten oikein ehtinyt edes tajuta koko asiaa.

Sääli poloa lintuparkaa! Omaa tuntoani helpottavat seuraavat seikat:
a. On metsästysaika, ja kurppa on gourmet-ruokaa.
b. Lehtokurppa ei ole lainkaan harvinainen, vaikka onkin kovin näkymätön, sillä sen suojautumiskeino on painautua maahan vaaran uhatessa. (Mikä toimii kyllä varmasti metsästäjiä vastaan, mutta entäs luonnon omat pedot?)
c. Tämä oli Millin ainoa lintusaalis, joten se ei verota millään lailla luonnon kurppakantaa. (Jos joku tästä kehtoo valittoo, niin annettakoon nyt tässä mietittäväksi kaikille se, miten pahasti ihmisen toimet verottavat kaikkea luonnossa. Se pankoon asiat mittakaavaan...)
d. Kurpat eivät pesi enää tähän aikaan vuodesta. Kai...?

Ja lauantaina Milli sitten metsästi hieman toisenlaista "gourmet-ruokaa", nimittäin ihmisen p*skaa. Se nautiskeli sen ittensä kierittämällä itsensä kasassa ja haisten maailman kamalimmalta koko lenkin ajan. Koira oli kokonaan ruskea, vain mahan alunen oli enää valkea. Harkitsin vakaasti koko koiran myymistä tässä vaiheessa, mutta eihän se sen vika ole, että ihmisten mielestä koiralle parhaat hajut ovat kamalia.. Tyydyin siis pesemään vuhvelin ensin ulkosalla tiskiharjalla hangaten ja sitten vielä kahdesti sisällä.
Lopuksi haisi enää sen suu, johon auttoi koiranmakkara.

Ja viime viikon lauantainahan Milli ui maalla ollessamme talon lietevedessä, jossa sitä ihmisen kakkaa myös tietenkin oli. Ja tuolloinkin vain kolme pesua auttoi. Tästähän on tulossa joka lauantainen tapa! Ensi lauantaita odotellessa...

Möllitokoilua

Hieman on viime päivityksestä aikaa. Syksy on ollut sen verran kiireinen ja rankka, että eipä tässä juuri töitä ja koirailua kummempaa ole ehtinyt tekemään. Mutta nyt, TADAA: päivitystä koiraluun!

TAMSKin "kilpailuvalmiiden" ryhmän viimeisellä kerralla pidimme omalle ryhmällemme möllitokokisan. Olimme joutuneet Millin kanssa olemaan poissa kurssin kahdelta kerralta, ja mua jännitti vähän, että miten sujuu. Emmehän olleet lainkaan treenanneet kotosalla kaikenmaailman läksyistä huolimatta... Bädmiii... Mutta toisaalta, Milli tuntui oppivan joka koirakoulukerralla jotain, joka jäi aina päähän. Ja kovin useaa toistoa se ei jaksa, silloin lähtee nenä viemään koiraa. Ja kahtena-kolmena perättäisenä päivänä treenaaminen on meille sula mahdottomuus, sillä ei Milli jaksa kuunnella niin usein mun komentoja. Ja nämä treenithän meillä ovat olleet kahdesti viikossa, joten eipä tuon nenänuuskuttimen kanssa useammin voi treenatakaan, lukuunottamatta hyvin lyhyitä "leikki"tuokioita. Ja tähän kun plussataan emännän laiskuus tehdä kotitreeniä, niin tekosyyseliseli on valmis!

Mutta itse aiheeseen ja pois syiden selittelystä; aloitimme luoksepäästävyydellä. Olin salaa toivonut, että Milli voisi olla alkupäässä, että jaksaisi sitten paremmin suoritukset, mutta ohjaaja laittoi meidät ilmoittautumisjärjestykseen ja jo siinä kohtaa tiesin meidän olevan viimeisiä. Ja niinhän siinä kävi. Olimme rivin häntäpäässä reunimmaisina. Luoksepäästävyydessä Milli on edistynyt huimasti, kun sitä on tehty joka treenikerralla. Alussa Milli suorastaan syöksyi Anna-ohjaajan syliin, hyppi ja pomppi ja riemuitsi, kun joku tuli sitä tervehtimään. Nyt viimeisellä kerralla se istui kauniisti kontaktissa, kunnes Anna oli ihan mun edessäni. Siitä Milli nousi seisomaan, heilautti häntäänsä, nuuskaisi Annan kättä ja siirtyi hänen rapsuteltavakseen ollen kuitenkin kontaktissa muhun. JEE! Ei edes aikomusta hyppiäpomppia tai "purra" iloissaan Annaa käteen... Pieni piip kuului kyllä koiran suusta, mutta katse pysyi mussa ja Milli oli oikein mallikelpoisesti. -------------------------------------> Arvosteluna täysi 10!

Paikallaanmakuu alkoi rivissä ollen heti luoksepäästävyyden jälkeen. Milli pomppasi käskystä mun sivulle (näykäten mua käteen pehmeästi, jostain syystä se on alkanut tehdä sitä hieman turhautuessaan/innostuessaan kovasti). Maahan mentiin yllättävää kyllä ENSIMMÄISESTÄ käskystä! Yleensähän Milli vain ekassa käskyssä kyyristyy hiukan, mutta on epävarman oloinen siitä, mennäkö maahan vai ei. Se vielä makasikin suorasti, eikä lötkötellen vinossa. Palkata sai välillä, joten otin aika varman päälle. Kahden minuutin aikana kävin kolmesti palkkaamassa, vaikkei Milli näyttänyt kertaakaan merkkiäkään ylösnousemisesta. Kun aika päättyi, Milli pysyi käskyyn saakka kauniisti maassa ja nousi "istu"-käskyllä heti istumaan. -----------------> täysi 10! Ja kerroin 3.

Sitten alkoikin odotus, kun jokainen koira meni yksilösuorituksena loput liikkeet. Otin Millin kanssa muutaman seuraamisen patukan avulla ja Annan opettamaa "liikkeestäpysähtymisleikkiä", mutta muuten vain chillailtiin kivillä istuen ja katsellen muiden suorituksia. Vihdoin ja viimein, noin 40 minuutin kuluttua oli meidän vuoromme. Hiukan ennen meitä kentälle oli tullut toinen koiratreeniryhmä (joka ei aiemmin siellä ollutkaan) ja bernien tokokoe porukka siihen aivan meidän suorituspaikan viereen. Berni-ihmisillä oli vielä mukanaan pieniä lapsia, jotka heittelivät tiettykin palloa.... Olin ihan varma, etten voi päästää Milliä edes irti suoritusten ajaksi, kun yhtäkkiä muutoin niin hiljainen kenttä olikin täynnä häiriötä.

Aloitimme seuraamisella. Asetuimme lähtöasentoon nenä suoraan kohti lähellä olevia bernejä, mutta yllättäen Milli tarjosikin niin kiinteää kontaktia, että uskalsin ottaa hihnan pois. Kuitenkin, kun lähdimme liikkeelle Annan käskystä, Millin nenä kääntyi maahan... Pienen herätyksen jälkeen Milli kuitenkin seurasi loppuajan kauniisti kontaktissa. ---------------> pisteet 8,5, kerroin 3.

Seuraavana oli vuorossa liikkeestä pysähtyminen. Valitsin maahanmenon, ehkä hieman riskisti, koska yleensä seisominen oli Millillä parempi. Kuitenkin tänään aiemmin maahanmeno oli sujunut seisomista paremmin, joten päädyin maahanmenoon. Alussa oli taas pieni kontaktiongelma, kun Milli sivulla istuessaan katseli muualle. Pieni "kröhöm" palautti sen kuitenkin maan pinnalle ja maahanmeno sujui ongelmitta, kuten myös loppuliike. Huolimatta niistä berneistä siinä nenän alla! ---------------------------------------------> pisteet 9, kerroin 2.

Luoksetuloa hieman jännitin, koska tässä Millin juoksu suuntautui suoraan kohti pallolla leikkiviä, juoksevia ja huudahtelevia lapsia, jotka olivat noin viidentoista metrin päässä mun selkäni takana. Hyvän kontaktin vakuuttamana uskalsin kuitenkin ottaa hihnan pois ja kävellä koko matkan "matka riittää"-huutoon saakka. Pyysin Millin sivulle, ja se tuli! Ei mennyt ohi kohti lapsia ja bernejä! Sivulle tulo jäi alussa vinoksi, jota korjasin pienellä sormen heilautuksella, mutta se tuntui pieneltä verrattuna siihen, miten haasteellinen luoksetulotilanne alkujaan oli!
-------------------------------------------------------------------> pisteet 9,5, kerroin 2.

Hyppy jäi meiltä väliin, koska Annalla ei ollut avainta mukanaan, emmekä saaneet estettä kontista.

Kokonaisvaikutelmasta saimme 9. Piste vähennettiin Millin pienen hajamielisyyden takia, mutta sellainenhan se on luonteeltaan. En olisi ikinä uskonut, että olisi noin hyvin voinut yleensäkään mennä. Millin normaaliin kontaktiin verrattuna Milli pysyi tänään kontaktissa kympin tasoisesti. :)

Loppupisteet olivat siis 111,5 / 120 p. Ja sijoitus oli meidän seitsemästä koirakosta toinen. Anna oli hankkinut kaikille palkinnot. Koska tiedän, että Milli on aika tuuliviiri tuon tottelemisen suhteen, olen tyytyväinen, että täksi päiväksi sattui sitten se hyvä päivä. :)

tottisesteellä

Eilen pikkiskoulussa harjoittelimme tottisestettä. Se olikin pikkiksen vika kerta tältä erää. Palaamme ehkä sitten seuraavalle kurssille, kun tamskin kurssi on käyty. Teimme seurauttamista ja liikkeistä pysähtymisiä, ja koetin ottaa mukaan lisää kehua vireystilan nostamiseksi. Ja kyllä se onnistui ihan kivasti. Milli seuraa tosin edelleen melko kaukana mun jalasta, ja nenä haahuilee välillä maata kohti... Minkäs sille voi, kun toinen on syntynyt isoksi nenäksi tähän maailmaan! :)

Estetreeniä teimme myös. Milli seuraa edelleen tasan tarkkaan mun kättäni, kuten agilityssäkin. Tästä tuntuu pikkuhiljaa tulevan ongelma meille. Joudun ohjaamaan Millin tarpeeksi pitkälle esteen taakse seisomaan, muuten se hyppää yli ja jää nenä kiinni esteeseen seisomaan toiselle puolelle. Siis liian lähellä. Siitä se ei kykenisi enää ponnistamaan toistamiseen esteen yli. Toistaiseksi keskityimme alokasluokan hyppyyn, eli koira jää toiselle puolelle seisomaan, ja omistaja kävelee koiran luo ja istuttaa sen viereensä. Menimme Millin kanssa estettä kolmella laudalla tällä kertaa.

Muutaman kerran kokeilimme avoimen luokan hyppyä, niin, että koira tulee uudelleen esteen yli ja sivulle. Sekin sujui muuten ihan hyvin, mutta Milli on niin lähellä estettä, että se pääsee nippanappa siitä uudelleen yli. Lopuksi sain sen kauemmas, mutta kädellä pitää ohjata tosi paljon, niin paljon, että ylävartaloni on esteen yli...

Mun on varmaan itse opittava häivyttämään yleensäkin käsimerkkejä aika paljon, jotta Milli kuuntelisi sanoja. Se onkin sitten helpommin sanottu, kuin tehty!

tokotokotoko ja mättshöy

Aloitettiin sitten Pikkuhukan rinnalle toinen koirakoulu. Päästiin tamsk:n kilpailuvalmiiden ryhmään tokoilemaan yhdessä Taikan ja Hannan kanssa. Tosin tuo Pikkis loppuu tänään, joten kauaa eivät treenit ehtineet olla yhtä aikaa.

Maanantaina olimme ensimmäistä kertaa tamsk:n treeneissä. Saatiin heti kotiläksyksi opetella seuraamista lelulla, ei namilla. Olen itsekin pohtinut tuota namiseuraamisen roplemaatiikka, kun Millihän seuraa sitä namia niin intensiivisesti, että tippui agiesteeltäkin, A:n päältä kun mun käsi harhautui. Siitä on siis päästävä eroon. Ja sain luvan nostaa koiran vireystilaa entisestään, jotta seuraamisesta tulisi energisempää. Aiemmin Millillä on ollut ongelmia liian vireän sähläämisen kanssa, joten olen ollut arka kannustamaan liikaa. Nyt tosin koirakin on jo vanhempi, ja toki fiksumpi :D. Harjoittelemme siis seuraamista jatkossa lelu ja leikkipalkkiolla ja suuremmilla kehuilla!

Mätsärissä oltiin myös maanantaina. Sinistä tuli takakorkeudesta(!). Iik, ei näyttelyssä meille sellaista ole sanottu! Tiputtiin heti sinistenkin kehästä pois, kun ollaan nyt sitten niiiin takakorkeita. Mutta Milli esiintyi maailman hienoiten! Siitä pisteet kotiinpäin. Ihme kyllä Taikakin sai noottia hännän kantamisesta korkealla, vaikka niinhän tollerin kuuluu tehdäkin! Oli kyllä Taikankin esiintyminen hienoa katseltavaa, niin reippaasti häntä PYSTYSSÄ ja hyvällä asenteella mentiin kehässä.

Ikaalisten näyttely 16.8

No niin, tällästa sieltä tuli mukavalta Annaliisa Heikkiseltä:

"Hyväntyyppinen, sopusuhtainen narttu, joka saisi olla vankempi kauttaaltaan. Hyvä pää ja kaula. Etuosa saisi olla paremmin kulmautunut ja eturinta voimakkaampi. Vielä kovin litteä runko, riittävät takakulmaukset. Liikkuu hyvin takaa, edestä hieman löysästi. Hyvä turkinlaatu, hyvä luonne."

Ja suullisena palautteena tuli, että koira todennäköisesti kehittyy vielä tästä ja kokonaisuutena kaunis narttu. Ja toi hyvä luonne - kommentti ilahduttaa mua erityisesti! Milli käyttäytyi hyvin, mielestäni seisoi melko levottomasti, mutta ulkoapäin kuulemma näytti ihan kauniilta. EH siis tuli.

Nyt jo kolmas arvio, jossa ilmaistaan koiran olevan "vielä kehittymätön", joten taidetaan ainakin tää loppuvuosi pitää näyttelytaukoa! :D

Jäljestystä

Taas sai emäntä opin jäljestyksestä: älä koeta jäljestää, tai siis älä kuvittele, että koira jäljestää, mikäli sinulla on lihaköntti kädessä. Lopputulos on näes seuraavanlainen...

Jälki oli n. 100 m-makuu-100 metriä. Lihaköntti siis oli kädessäni, koska viimeksi jäljen päähän laitettu liha kuhisi muurahaisia. Yäh. Nyt ajattelin olevani "fiksu", ja "heittäväni lihan koiralle jäljen päähän". Ääs if.. Koirahan näes katsoi mua n. 5 metrin välein "jokosaantonlihanjoohan"-ilmeellä. Jälki eteni siis aika hitaasti ja kaarrellen, mutta koira pysyi silti jäljellä. En tiedä, kuinka ison virheen tein, kun opastin koiraa jäljelle nuuhkimalla itse maata kuuluvin "nuuhnuuh"-äänin. Ainakin tuo sai Millin kiinnostumaan uudestaan jäljestä. Seuraavaksi viideksi metriksi...

No, mutta hyvääkin tässä oli, sillä Milli löysi kuitenkin perille ja eteni koko ajan oikeaan suuntaan jäljellä. :D

Pupudameilua

Mikä kumma siinä on, että jotain asiaa aina ajattelee tekevänsä, mutta loppujen lopuksi ei siihen kuitenkaan ryhdy? No, meillä pupudameilu on yksi näitä asioita. "Pitäispitäispitäis", mutta loppujen lopuksi aina huomaa, että taas kuukausi mennyt ilman pupudameilua..

Pupudamihan on siis dami, tässä tapauksessa 500 grammainen punainen pötkö, jonka ympärille on kiedottu pupun nahka. Millistä pelkkä dami on tylsä, mutta pupunnahkaan tarttuminen onkin sitten jo aivan mahtijuttu! Tuon kokoinen dami on jo ainakin meidän mittakaavassa painava, ja aluksi sainkin miettiä pääni puhki, että miten saan lurpan ottamaan damin suuhunsa. Koira joutui näes etsimään oikeaa kohtaa aika pitkään, roikottaen sitä aluksi narusta, sitten päästä, mutta löysi viimein hyvän kanto-otteen ammattimaisesti damin keskeltä syvällä suussaan kantaen.

Tänään vihdoin, pitkän tauon jälkeen, innostuin raahaamaan pupudamin mukaan lenkille. Menimme helppokulkuiseen sammalpohjaiseen kuusimetsään. Heittelen neitokaiselle pupudamia, ja innosta puhkuen se palautti damin kerta toisensa jälkeen. En tosin viitsi pilata sen intoa kovin monilla toistoilla. Piilotin myös damia metsään koiran odottaessa paikallaan. Vaikka menin jo melko kauas koirasta ja sotkin omaa jälkeäni risteilemällä edes takaisin, löytyi pupudami aina alle puolessa minuutissa. Luulen, että Milli jollain lailla mun käytöksestäni näkee, mihin lasken pupudamin, vaikka kuinka koita jatkaa mukapiiloitusta damin jättämisen jälkeen.

Vaikka tauko on ollut pitkä, oli kiva huomata, että edelliseen kertaan tapahtui edistystä. Milli kantoi damia varmoin ottein häntä iloisesti heiluen, eikä repinyt pupunnahkaa, kuten aiemmin. Palautukset tulivat SUORAAN mulle! Se ei koettanut kertaakaan omia pupudamia itselleen, eikä viivytellyt palautuksissa. Liekö osuutensa sitten ollut sillä, että aamuruoka oli antamatta? Otin nimittäin ruokanappuloita annoksen verran metsään mukaan piilotusta varten. Ja kyllähän ne noutopalkkiostakin kävivät!

Pitäisi vissiin lahdata jokin varis, että pääsisi treenaamaan linnullakin välillä. ;)

Kyiden armoilla

Olin juuri päivää aiemmin varoitellut meillä vierailleita Lissua, Eevaa ja Maijua plus Hippi-vesikoiraa nurkillamme lämmittelevistä käärmeksistä, kun lähdimme maalle Aholaan. Ihan kuten aiemminkin tänä kesänä, Milli sai vedellä siellä vapaana pitkin peltoja ja jahdata räksyjä niin paljon kuin jaksoi. Kaikki meni ihan hienosti, siis vanhaan tuttuun malliin, kunnes koitti perjantaiaamupäivä.

Makoilin pihalla aurinkoa ottaen koiran kirmatessa ahonlaitaa. Ajattelin juuri lähteä vaihtamaan pikkubikineitä kumppareihin ja mustikkaämpäriin, kun lurppa kellahti pihanurmelle uupuneen näköisenä. Olin ottamassa pelloilla itsensä kuranneen likatassun suihkuun, kun huomasin pisamaisen posken olevan turvoksissa. Ja se turposi silmin nähtävää vauhtia. Ihan kuin eläimellä olisi ollut tennispallo huulen sisässä. Kylmä todellisuus iski kun katselin epäuskoisena koiran naamaa. Amppareita, toivoin. Mutta eipä olleet. Asiat ovat erittäin usein sellaisia, miltä ne näyttävät, ja niin oli nytkin.

Onnistuimme saamaan monen puhelun jälkeen Oriveden päivystävän ell kiinni. Muutaman tunnin ja puolentoista kyytabletin jälkeen saimme turvotuksen valtaaman koiranpään jatko-osineen Länkipohjaan lääkärille, jossa meidän silmissämme HYVIN vaisu Milli heilutti iloisena häntäänsä ja tutki paikkoja sellaisella innolla, että lekuri pohti, että voisiko käärmeen purema koira olla niin innokas ja reipas. Voi, Millihän heilutti häntäänsäkin nukutuksen alaisena, kun kuulin Timon äänen... Kuonosto löytyneet puremakohdat veritippoineen kuitenkin varmistivat asian, ja Milli sai niskaansa antibiootit, kortisonin ja kipulääkkeen. Ja mukaan antibioottikuurin. Ohjeistus oli juottaa koiraa, jos se ei suostuisi juomaan, se tulisi viedä tiputukseen. Onneksi Milliä on helppo huijata laittamalla vesikupin pohjalle kinkkua.

Kaksi päivää meni tästä toipumiseen. Kissa on ollut maalla jo kaksi viikkoa vapaana, mutta jotenkin en osaa sen puolesta pelätä. Millin tyyli edetä pää alhaalla poukkoillen sinne sun tänne altistaa sen käärmeenpuraisuille ihan eri lailla, kuin kissan varovaisen harkitseva istuskelu viljasiilon reunalla. En todellakaan usko, että kuonopuremasta huolimatta tuo pieni lehmämäinen eläin on edes huomannut koko käärmettä. Tuntenut vain yhtäkkiä olonsa heikentyneen ja tullut takaisin pihalle lepäämään. Huoh, se ei siis edes oppinut tästä mitään!

Virhepäivä

Arvasin jo aamulla, että tämä päivä ei voi olla kovin erinomainen (kuten suurin osa lomapäivistäni). Tänään tulisi tapahtumaan jotain, en vielä tarkemmin aavistanut, että mitä, mutta jotain kuitenkin. Olihan siivouspäivä. Spuukia.

Noh, päivä alkoi. Lähdin mustikkaan. Läsnä oli autoista päätellen muistakin marjastajia, joten kaiken fiksuuden ja kohteliaisuuden nimeen pidin koirani kiinni. Se oli ensimmäinen virhe. Koira kaatoi hihnallaan juuri vaivalla ja tuskalla keräämäni mustikat suoraan puoli metriä syvää käärmeenkolon näköiseen kuoppaan. Epätoivoissani raastoin mustikoita takaisin ämpäriin. Samalla soin heipat fiksuudelle ja kohteliaisuudelle, ja päästin susipetoni vapaaksi.

Ja sitten, kohta kaksi, hermo paloi, kun pieni susipeto ei tullutkaan käskystä luokse. Lopulta kävi niin, että uhkasin hylätä sen metsään ja kävelin pois. Hetken ilmeisen paniikin jälkeen pieni susipeto vastasi sitten luoksetulokutsuun hippulat vinkuen, ja joutui samantien kiinni.

Kohta kolme, kaikessa älyllisyydessäni aloin siivoamaan mustikoita VALKOISET shortsit jalassa. Ja sen nyt arvaa, mitä yhtälöstä "valkoiset shortsit + mustat, lähmäiset mustikat" seuraa. Juupa.

Kohta neljä. Ja tämä on päivän suurin virheeni. Lähdin pitsalle. Yläkerran portti oli jäänyt auki, ja Milli the jokakodin tuholainen oli käynyt tutkimassa alusvaatteitani sillä tuloksella, että ne lensivät kotiin tullessamme roskiin.

Puuh. Ja nyt olen toistanut sanaa "virhe" myös tekstissäni, mutta enemmän vielä päässäni niin, etten enää edes tiedä, mitä se tarkoittaa. Joten lopetan tähän. Aamen.

Home sweet home

Kotona ollaan, pitkästä aikaa! Kesä on mennyt heittäen ohi, kiitos aurinkoisten ja kauniiden päivien. Milli on saanut viettää aikaa sekä Muuramen maastoissa että maaseudun viljapeltojen lintuparatiisissa.

Erikoista oli huomata, että vaikka maalla Milli vetää pää viidentenä jalkana räksien ja naakkojen perässä pellon reunaa, niin mökillä ollessamme neiti Lurppa Lurppanen pysyi asiaan kuuluvasti pihapiirissä karkailematta. Liekö sitten naapurin isokokoiset ja kumeaääniset haukut asiaan vaikuttaneet tuolla möksällä?

Rapsu kissakin on saanut työpaikan! Joka samalla kyllä käy kissan lomapaikasta, sillä Eero ja Eeva ottivat Rapsun maalle hiirikissaksi. Nyt jo viikonpäivät se on saanut siellä kyttäillä pitkähäntiä kuivurin ja varastorakennusten suojissa. Saaliita on kuulemma kannettu aika ajoin portaille ja myös sisään saakka. Syömistä ennen kissat tunnetusti esileikkivät saalillaan heitellen sitä ilmaan ja paiskoen tassuilla pitkin lattiaa. Kaiken tämän jälkeen pienet kattimuksen uhrit joutuvat syödyiksi. Ei ole kuulemma Whiskassit kissalle maittaneet, Aivandövai? :D

Silti näin kisuemona ottaa kyllä sydänalasta, kun toinen karvaisista lapsosista on kaikkien luonnon vaarojen armoilla. Mutta jo sen nautinnon näkeminen, kun kissa juoksee villinä ja vapaana pitkin pihaa kiiveten puusta puuhun, taiteilee varastorojun päällä etsien vikisijöiden jälkiä tai tulee ylpeänä ruumis suussaan portaille, on kaikki sen arvoista. Suureellisesti sanottuna; nyt se on siinä hommassa, johon se on aikojen saatossa metsästävien maalaiskissojen kautta jalostunut ja toteuttaa niitä viettejä, jotka sillä voimakkaimpina pehmeän turkin alla piilee. Ja hitto, elämähän on yhtä suurta riskinottoa.

Tästä pääsenkin sitten tähän eettiseen pohdintaan, että otanko enää maatiaiskissaa, ellen asu maalaistalossa pihapiirissä, jossa muista ihmisistä tai autoista ei ole vaaraa? Kun näkee tuon kissan onnellisuudenasteen maalaistalon pihapiirissä vapaana, tuntuu todella julmalta viedä se sieltä taajama-alueelle normielämään hihnalenkkeilemään 8 metrin fleksissä. Kaikesta huolimatta en todellakaan silti aio päästää misseä kotona liikkumaan vapaana mm. seuraavista syistä:
a) laki kieltää (ja sitähän noudatetaan, aina...?)
b) vaikka asutaan metsän laidassa, ovat asutusalueella autot aivan liian suuri riski kissalle
c) puhumattakaan kyistä
d) tai idiootti-nipottaja-eläintenvihaajaihmisistä, joiden mielestä suurin rikos on eläimen uloste.
e) naapurin vauvat; en halua ottaa sitä riskiä, että meidän kissa hyppää takapihalla nokosiaan ottavan vauvan rattaisiin, kuten eräs kissa tällä alueella on jo tehnyt... Ja kun noita vauvoja täällä on.

Ehkäpä sitten seuraava (hypoteettisesti) kissamme olisi rotukissa? Joku ihmisseurasta nauttiva ja sisällä leikittämisestä ja kiipeilystä tarpeeksi virikkeitä saava, muilla kuin hiirestystaitojensa perusteella jalostettu misse?

Synttäripäivän mätsäri

Tänään heräsin tietoisena siitä, että vuosia tulee jälleen lisää. Kello 16.25 tunsin, kuinka yksi ikävuosi lisää mätkähti kroppaani. Synttärit menivät mattoja pesten ja Aholaidan kentän match showssa Millin, äitin ja Riikan kanssa.

Milli esiintyi hienosti makkaran avustuksella. Hieman tuomari kehoitti laittamaan namikättä alemmas, jotta koiran kaula ja rinta eivät siitä syystä näyttäisi liian kapeilta. Tässä voi olla perää, sillä Milliähän on näyttelyissä sanottu jo muutamaan otteeseen liian kapearintaiseksi.

Pariksemme saimme suomenlapinkoiran, jonka Milli päihitti tällä kierroksella. Punaisten kehästä ei sitten enää mentykään jatkoon, nyyh. Yksikään omista suosikkikanssakilpailijoistani ei päässyt sijoille; ei kaunis portugalinvesikoira, eikä upea kultainen kultainennoutajakaan. Milli kyllä yritti ryöstää kehän laidalle sijoitetut palkintoruuat. Jos ei hyvällä, niin pahalla sitten...

Milli ui!!!

Eilen tehtiin iltalenkki tuonne Muuramen vanhalle leirintäalueelle äitin kanssa. Milli meni vanhaan tuttuun tyyliinsä kahlailemaan veteen loivaa rantaa pitkin. Otettiin äitin kanssa myös kengät pois ja kahlailtiin koiran mukana.

Milli eksyi aina vain pidemmälle ja pidemmälle, kunnes pikkuhiljaa tassut irtosivat yhä enemmän ja enemmän, lopulta uintiliikkeistä enää kynnet ja varpaan kärjet osuivat maahan. Ja sitten eivät enää nekään. Ja Milli ui!

Heiteltiin vähän isoa puunkarahkaa, ja useamman kerran Milli meni niin syvälle, että tassut irtosivat. Ilmeisesti kuitenkin lähellä oleva pohja sai piskittimen rohkaistumaan ihan uintiliikkeisiin. Ja ei muuten ollut mitään litsläts-uintia, vaan ihan kaunista ja teknisesti oikeaa koiraa.

Kyllä tästä vielä meidän uimariperheen uimarikoira tulee. :)

Kun ihmiset pesee mattoja, niin...

... koira on ruokavarkaissa, tietysti! Tällä kertaa pienen pitkäkynnen saaliiksi tuli lähes täysi dental stix-pussi ja hieman kissanruokaa. Ihan kyllä oma on vikani, annoin lähtiessä Millille yhden stixin, ja jätin sitten varmaan tuon äitin vetokaapin oven vähän raolleen. Ja Millille edes painava vetokaapin ovi ei ole este, korkeintaan hidaste, kun tiedossa on rosvottua safkaa.

Nyt täällä pallomainen koira keräilee itseään, ja omistaja miettii, että eläisiköhän tuo hurttimus seuraavan viikon ajan pelkällä pyhällä hengellä, jotta linjat palautuvat...

Tuusula Summer Show

Lauantaina heinäkuun 4.päivä lähdettiin Hannan, Jarin ja Taikan kyydillä kohti Tuusulaa. Aamu enteili kaunista ilmaa, vaikka helteiden tiesimme jo loppuvan viikonlopun aikana.

Millillä alkoi harmiksemme muutamaa päivää aiemmin hirmuinen karvanlähtö juoksujen vihdoin ja viimein lähestyessä loppuaan. Ikäväksemme Milli ei oikein esiintynyt edukseen, juoksuista johtuen neiti ulvoi urosten perään ja keikutti takapäätään juostessaan. Ilmeisesti siitä johtuen arvosteluun tuli "juoksee selkä köyryssä". Rintaa sanottiin jälleen kerran liian kapeaksi ja karvapeite oli "ei parhaassa näyttelykunnossa", kuten kyllä itsekin totesin ennen kehää...''

Kehuja sen sijaan tuli jälleen kerran kauniista ja narttumaisesta päästä, oikeista rungon mittasuhteista ja hyvästä kaulasta. Lapussa luki H ja kehästä lähdettiin sinisen nauhan kera, ehkä hippasen pettyneenä. Vaikka eihän tuota näyttelykoiraksi ole otettukaan, kunhan sosiaaliseerataan ja katsellaan kauniita waleseja, joita muualla harvemmin näkee missään.

Vaikka henkeen ja vereen olen narttu-ihminen, en voinut olla ihailematta näyttelyssä walesiurosten komeaa olemusta liehuvine karvoineen. Koirarotujen välisessä kauneuskilpailussa tämä rotu olisi kyllä ehdottomasti missi/mister-kruunun arvoinen! :)

Kesälomaa helteisessä ilmassa

Viime viikon maanantaina, heti juhannuksen jälkeen, alkoivat helteet. Nyt jo pitkälti toista viikkoa olemme saaneet paistella itseämme auringossa ja laiskotella hyvällä syyllä; kuka hullu liikaa helteessä lenkkeilee? Millin mielestä ei ainakaan Milli, ja täytyy myöntää, että omistaja ei pane vastaan...

Juhannuksen jälkeen jatkoimme lököilyä Muuramen täyshoidossa. Päivät kuluivat suunnilleen näin: aamulla pissatus, kissat ulos, koira omenapuuhun kiinni ja ihminen paistumaan bikinit päällä aurinkotuoliin. Iltapäivällä sama meno jatkui. Illalla reippailimme sellaisia tunnin pituisia pikkulenkkejä metsässä tai luontopolun viileässä katveessa.

Millisillipillitilli on ollut melko laiskalla päällä. Oma osuutensa tähän on juoksuilla, mutta myös helle vaikuttaa koiran lenkki-intoon. Mitään sen suurempaa treeniä ei olla oikein tehty missään lajissa lukuunottamatta maanantain agilitytreenejä. Maanantaina tosiaan ajelimme aamusella Oriveden ja trimmauksen kautta kotiin, sillä jatkokurssin agilityn viimeinen kerta oli sovittu illaksi. Hieman jännitin, että tajuaisiko Milli esteistä yhtään mitään; juoksujen ajan tuo onneton olento on ollut hyvin lurpallaan ja ajelehtinut omassa pikkumaailmassaan haistellen, hidastellen ja nukkuen. Juoksulenkistä on ollut turha haaveillakaan....

Agility, vastoin kaikkia oletuksiani, meni kuitenkin aivan uskomattoman hyvin! Teimme radan, jossa oli putki, A-este, kaksi aitaa, rengas ja keinu. Varmuuden vuoksi Milli oli omassa liinassaan, sillä riskinotto irti pitämällä tässä vaiheessa juoksua voi johtaa isikoiran rodunmääritykseen ja muutamaan vinkuvaan minieläimeen... Milli meni kaikki esteet mielettömän hyvin, tosin sen henkinen olemus tuntui ajoittain seilaavan jossain ihan muualla. Koira kyllä hyppi, kiipesi ja juoksi emännän (namin) perässä ja ohjeita noudattaen, mutta sen olemus oli poissaoleva. Sähläys oli tipotiessään, mutta toisaalta koirakaan ei tuntunut ihan omalta näin rauhallisena.

Hieman nyt menin valehtelemaan, kyllähän me eilen illalla otettiin vähän damin hakuakin. Omassa pikkupihassamme heittelin Millille tuota 500 gramman damia. Aiemmin se ei ole suostunut siihen koskea, mutta sen lojuttua muutaman viikon kaninnahkaan käärittynä ei ongelmaa enää ollut. Milli otti damin reilusti suuhunsa ja toi häntä heiluen mulle. Kaninnahka, josta tuo lurputin innostuu aivan vietävästi, toimi namien ohella hyvänä palkintona noudoille. Yksi damin etsintäkin suoritettiin, ja löytyihän sekin.

Tänään (keskiviikkona) kävimme Hakametsän hallilla treenaamassa Rean kanssa näyttelyasioita. Lähdemme viikonloppuna Tuusulan Summer Show´hun, jossa Rea saa esittää Millin. Ainakin tämän päivän perusteella sanoisin, että Millin tulisi esiintyä ihan hyvin. Kasvattajan mukaan eri pitäisi tulla jo, mutta itselläni odotukset kohdistuvat lähinnä tuon eläimen käytökseen.... Tulkoon vaikka H, kunhan Milli the lehmäkoira juoksee ja seisoo nätisti.

Nartuilla on rankka elämä...

...ainakin tällä tällä, kun juoksut alkoivat perjantaina 19.6. Edellisistä onkin jo yli puolisen vuotta, joten odoteltuhan näitä jo onkin. Tulimme torstaina bussilla Millin kanssa Muurameen. Kotona lähtiessämme en tajunnut ottaa juoksuhousuja mukaan, joten Riikka ja Antti saivat käydä juhannusostostensa lomassa hankkimassa Sittarista koiran juoksusuojan. Milli sai hienot, hieman pienemmät pöksyt kuin omansa. Se on selkeästi kyllä näihin pikkupöksyihin tyytyväisempi, kuin kotona oleviin mummomalleihin.

Muuten tuo pikkulehmänalku on hyvin masentunut. Se makaa ja katselee meitä kulmiensa alta, hakeutuu kylkeen ihan liki rapsuteltavaksi ja löntystää lenkeillä. Vähän sain sitä innostumaan frisbeestä, mutta muuten ollaan oltu aika hiljaksiin juhannusmeiningeissä.

Tottelavaisuusraportti

III - jatkokurssin taso 2 kerta:

- paikallaan makuu 1 minuutti. Milli pysyi maassa, kunnes minuutti oli lähes kulunut ja palasin sen viereen odottamaan viimeisten sekunttien kulumista. Silloin nousi istumaan ilman käskyä. Muuten meni tosi hyvin, vaikka ohi juoksi kirkuvia lenkkeilijätaitoluistelijoita joukkueen verran.

- Ohitukset: Edelleen toimivat mainiosti täällä. Oikea elämä unohdetaan tässä kohtaa... Juostenkaan kukaan ei häiritse Milliä enää.

- Sivulle tulot: parantuneet! Milli tulee jo lähemmäs ja suoraan, mutta jää edelleen liian taakse.

- Seuraaminen: normiseuraaminen NAMILLA ok, pysähdykset istuen/maahan/seisten menevät erinomaisesti, ja Milliin voi luottaa (treenipaikassa) kuin kallioon, ei varmasti lähde paikaltaan. Askelittain seuraamiset ovat Millin mielestä tappotylsiä: kaksi askelta oikealle, taakse, eteen jne. käännöksineen... Maa on paljon mielenkiintoisempaa!

- häiriöt: Kuten jo edellä tullut ilmi, treenipaikassa mikään ei häiritse Milliä. Ei ohitsekiitävät pallot, lelut, muovipussit, kepit... tänään superhäiriönä sivulletuloissa varis alle 5 metrin päässä. Milli ei reagoinut siihen mitenkään! Jee! :D

-Nouto: innostunut fiilis ollaan saatu tähän leikin kautta. Milli tuo kapulan suoraan mulle, eikä pureskele sitä enää :). Jee! Paikallaan lähdöstä luvan kauttakin osaa tän, mutta silloin fiilis puuttuu, joten tehdään vielä enimmäkseen leikkimällä.

- Kaukokäskyt: Maahanmenon Milli jo osaa. Tehtiin sekä istumasta että seisomasta maahan. Seisomasta Milli tuppaa mönkiä alas mennessään hieman eteenpäin, joten treenataan tätä käskymerkin osaamisesta huolimatta ihan lähietäisyydeltä, ettei eteenpäin raahautumisesta tule tapa.
Istumaan meno kaukokäskyllä oli uusi meille. Valitsin merkiksi sivulle käännetyn kyynärvarren ylöstuomisen. Milli oppi yhdistämään merkin jo parinkerran jälkeen istumiseen sekä seistessä että maasta noustessa. Jostain syystä istuminen on Millistä paljon tyhmempää kuin makaaminen, ja ilme on ajoittain "täytyykö?".

Kivasti meni siis tänään, liikkeissä Milliä voisi jo pitää vapaana, mutta en ole rohjennut vielä jättää hihnaa pois. Se roikkuu valjaissa maassa raahautuen. Ne varikset kun aiemmin ovat olleet suurisuuri häiriötekijä, mutta siitäkin ongelmasta ollaan pääsemässä tämän kerran perusteella ilmeisesti eroon.

Hyvää juhannusta!

Kesälomalla

Uskomatonta, miten nopeasti lomaKIN menee.... Justiinsa vasta kirjoittelin hätäpääällä todistuksia illat pitkät ja murehdin numeroita, mutta nyt alkaa jo kolmas lomaviikko. Pikku-uimareiden treenit ovat kesältä ohi, ja kisatkin ovat menneet täysin nappiin! Ensimmäiset kaksi kiireisintä lomaviikkoa ovat menneet, ja nyt onkin kalenterissa enemmän niitä päiviä, joiden kohdalla ei lue mitään. Siis niitä päiviä, joita aina töissä ollessa toivoisi saavansa, mutta nyt on vaikea viettää aikaa jouten.

Miksei työelämää ja vapaa-aikaa voisi jollain lailla mukavasti tasapainottaa? Tästä voisi vetää toisen suuren filosofisen kysymyksen; miksi ihmeessä ihmiset tekevät keskinmäärin 5 päivää viikossa töitä? Neljän päivän työviikko kolmen päivän levolla olisi optimaalinen tahti, sillä sairaspoissaolot ja "sairaspoissaolot" vähenisivät varmasti oleellisesti ja ihmiset jaksaisivat paljon enemmän. Pyörisikö yhteiskunta? Ihan varmasti, mutta ei yhtä kiivaalla tahdilla, kuin nyt. Jos olisin presidentti.. äh, tarvitsisi olla diktaattori, määräisin viikkoon kolme pyhäpäivää.

Jouten päivän viettäminen on hankalaa. Etenkin tällä säällä. Kun vettä kaadetaan taivaalta ja pilvet tekevät päivästä yötä pimeämmän, on hankala toteuttaa niitä "löhöilenmakoilenterassillaristikkoatehden"-suunnitelmia..

Jottei nyt menisi ihan off topiciin tämä, niin vedetään koirakin tähän tekstiin mukaan. Nimittäin koiran kanssa ulkoilu on vielä ihan jees tässä säässä, kiitos lähinnä Hannan ja Taikan lenkkiseuran. Hyvässä seurassa keskustellen kun ei säätä muista enää lainkaan, kun maailma parantuu Tampereen Sähkölaitoksen laskutusta myöden keskusteluissa. Mutta kotiin palaaminen metsäreissulta vetisen, kuralammikoissa uineen ja koristekarvoihinsa metsän pohjan keränneen walesin kanssa ei enää olekaan mitään herkkua. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen suunnitellut kehittävänä koirandippauslaitteen, jolla voisin käydä mustuneen koiran dippaamassa mukavasti läheiseen järveen ja kantaa kuraantumatta takaisin kotiin.

Koirista puheen ollen, teimme viime torstaina jälleen verijäljet koirille metsään. Kävin vetämässä jäljet puolen päivän aikaan, ja hieman yli viisi menimme koirinemme aloittamaan jäljestystä. Vedin kaksi 50+50 jälkeä yhdellä makuulla, ja asetin saaliiksi lihaköntit. Se oli virhe. Ne lihaköntit siis. Molemmat koirat löysivät jälkensä ja saapuivat "kaadoille", jotka olivat molemmat neljännespäivän muhimisen jälkeen täynnä muurahaisia sisältäpäin. Yöks, sanoin minä ja niin myös koirat. Onneksi olin valmistautunut, ja napannut pakkasesta kaksi lihaklönttiä lisää pussiin, joista toisen heitin Millille kaadoksi, ennen kuin se kerkesi edes tajuta asiaa. Milli söi lihan hyvällä ruokahalulla, Taika puolestaa piilotti saaliinsa (jonka Milli puolestaa löysi seuraavana päivänä).

Tottelevaisuutta

Keskiviikkoiltanan olimme jatko 2-kurssin toisella kurssikerralla. Aurinkokin päätti näyttäytyä pitäen meidät kurssilaiset lämpiminä kurssin ajan, kunnes taas painui pilvien taakse, kuten tälleKIN kesälle on tyypillistä. Liekö sitten kesäisen lämmin ilma, vai mikä, mutta Milli oli hyvin hyvin rauhallinen koko kurssikertamme ajan.

Aloitimme treenit ohituksilla, jotka täällä sujuvat vallan mainiosti, mutta oikeassa elämässä hihna on kireänä kuin viulun kieli ja koira kulkee 45 asteen kulmassa kieli lärpättäen... Jatkoimme sivulletulo treenillä, joka ei todella ole Millin suosikki. Se lähtee innoissaan mua kohti, kääntyy kohdallani jalan viereen, mutta sen jälkeen se saattaa jäädä seisoksimaan katsellen taaksepäin, tullen kyllä sitten hidastetusti sivulle. Täytynee ottaa jotain parempaa namia tätä varten.

Seuraaminen on myös yksi tylsimmistä Millin mielestä. Tänään se kyllä seurasi, mutta se oli enemmänkin sellaista laiskaa raahautumista mun perässä. Istuminen pysähdyttäessä oli täysin unohtunut, koira otti kyllä kontaktin, mutta seisoi häntää heiluttaen suu auki vieressäni.

Seuraamisesta istuminen, maahanmeno ja seisomaan jääminen ovat edelleen Millille tällaisenaan (=hidastan vauhtia käskyn ajaksi) helppoja. Kokeilimme myös minuutin paikallaan makuuta. Saatumalta viereinen vehnis oli melko lähellä Milliä ja mikä pahinta, vehniksen emännällä oli RAPISEVA pussi taskussaan. Milli oli jo aiemmin kohotellut nenäänsä pussin suuntaan. Maassa se kuitenkin pysyi, vaikka poistuin vajaan 10 metrin päähän ja vehniksen emäntä rapisutteli Millin vieressä pussiaan. Pari kertaa Milli vilkuili viereistä paria kohden, mutta ei ollut aikeissakaan nousta paikoiltaan. Jee! :D

Tollerileirillä kuokkimassa, jälkikurssilla ja agilityssä

Kun joskus nuoruuden villeinä vuosina hairahduin viettämään juhannusta Himos-festivaaleilla, en olisi ikinä uskonut, että joskus olen Himoksella tollerileirillä walesinspringerspanielin kanssa. Niin siinä kuitenkin kävi. Viikonlopuksi nimittäin lähdimme ex tempore Hannan ja Taikan mukaan tollerileirille nuuskuilemaan.

Majoituimme hotellihuoneeseen Torvinokka-rakennukseen hotellialueen rantaan. Koirat valloittivat sängyn heti oven avattuamme ja nauttivat täysin siemauksin sängyn päällä pöllöilystä, joka kotona on kiellettyä puuhaa. Viikonloppuna seurasimme Taikan taipparitreenejä, ja siinä sivussa Millikin sai kosketuksen riistaan; variksiin, lokkeihin ja pupusiin. Sukkavaris nousi Millinkin suuhun. Lenkkeilimme Himoksen hienoissa maastoissa koirien kanssa. Koirista paras paikka oli varmasti laskettelurinne, jossa oli tilaa juosta ylös ja alas. Me emännät söimme itsemme pyöreiksi palloiksi ja herkuttelimme oikein urakalla iltaisin telkkarin ääressä. Nukkuminen oli hieman haasteellista, kun koirat kuuntelivat käytävän ääniä. Toisena yönä tosin sekin sujui jo paremmin, sen verran olimme kaikki tuolloin väsyksissä päivän ulkoiluista.

Maanantai-iltana jäljestimme taas kurssilla tonnikalajälkeä. "Milli ainakin syö" oli kommenttini, kun pohdittiin, söisikö koira tonnikalan vai ei. Vedimme jäljet sukkahousuun isketyllä tonnikalalla. Millille jätin matkan varrelle palasia tonnikalasta, jotta malttaisi mennä koko jäljen. Yllättäen kävikin niin, ettei Milliä juuri tämä tonnikala kiinnostanutkaan... Jäljellä se meni, maisteli tonnikalaa, mutta PUDOTTI sen suustaan irvistellen takaisin maahan, vilkaisten mua "eiks tää ookaan Rainbowta? Hyi!"-ilmeellä...

Tiistain agility sujui jo astetta verran paremmin. Milliä pitää jäähdytellä aina autosta ulosottamisen jälkeen, jotta turhat kierrokset tasoittuvat. Parhaiten se käy pienellä haistelukierroksella ja lyhyillä kärsivällisyyttä ja katsekontaktia vaativilla tempuilla ennen treeniä. Milli sai olla liinassa, varmuuden vuoksi, sen verran tuolla pellolla treenaaminen on edelleen meille haasteellista; onhan se täynnä myyrän koloja ja eri eläinten jälkiä. Ajoittain kasvillisuuden seasta saattaa lähteä lentoon rastaita, tai matalalla ylilentää sorsia kaakattaen.
Kaikista näistä huolimatta tänään meillä meni ihan hienosti alkukankeuden jälkeen. Erja piti liinaan päästä kiinni varmuuden varalta, joten itse kykenin keskittymään koiran ohjaamiseen.

Saimme jo hieman vauhtia radalle (kaksi aitaa, putki, rengas, kepit ja keinu), tosin keinulla vauhtia on aivan liikaa. Jos Milli saisi mennä keinun yksin, sen varmasti juoksisi sen täysiä läpi ja vähät välittäisi rymähdyksestä.. Haasteellinen keinu tuntuu olevan Millin suosikkieste, sillä se on ainoa, jonne Milli ryntää suoraan. Muiden esteiden välissä nenä menee vielä maahan...

Uutena esteenä otimme A-esteen. Luulen, että Milli nauttii noista tasapainoilua vaativista esteistä, sillä A-esteen päällä tähystely tuntui sitä kovin kiinnostavan. Liekö etsinyt sieltä korkealta tiiraillen Taikaa? Mitään ongelmaa tässä esteessä ei ollut, ainoana mainittakoon se, että tälle esteelle Milli meni itsekseen useamman kerran tauon aikana, joten keinun suosikkiasema on selkeästi haastettu.
Viime kerran uutta estettä pussia kokeilimme lopuksi ratana A-esteen kanssa. Se sujui hienosti, vaikka noin joka toinen kerta Milli jostain syystä kääntyy pussissa ympäri ja pomppii mun luokse pussin ohi "mammatäällämäolenenköookinhyvä"-ilmeellä. :D

Pieni lisäys vielä kepeistä: Millin keppien meneminen on aivan superhauskaa katseltavaa. Se kun hyppää itsensä ympäri vähintään joka toisen kepin jälkeen. Kai tämä agility vain on niin riemuisaa :D

Tottelevaisuutta treenaamassa

Nyt on kyllä vähän liiankin tiukka viikko koiralle näiden harrastusten parissa, mutta onneksi kyse on nyt vain tästä ja ensi viikosta kun treenit eri lajeissa ovat näin tiuhaan. Jatkoimme siis Millin kanssa Tainan jatko taso 2 - kurssilla tottelevaisuustreenejä.

Aamulla kävimme remmilenkin pitkästä aikaa Ruutanan hiekkakentälle, jossa on kaukalo edelleen pystyssä. Se on täällä paras paikka omalle treenille rauhallisuutensa ja aidatun alueen vuoksi. Treenasimme edelleen sitä luoksetuloa, tarkoituksena oli saada koira innostumaan luoksetullessaan. Lisäksi otimme muutaman seuraamisen ja liikkeestä pysähtymisen. Lopuksi vielä Millin lempitemppu: jalan yli hyppyjä ja namien etsintää. Jalan yli hypyt saavat Milliin helposti lisää virtaa, joten joskus käytän tätä myös ennen koulutusta ikään kuin "lämmittelynä". Se on selkeästi Millistä kivaa yhdessä tekemistä, ja saa aikaan näin myös paremman kontaktin.

Illalla sitten jatkoimme Tainan koirakoulussa samojen asioiden treenaamista. Otimme ensin muutamat sivulle luoksetulot. Aamun treeni ja näiden viime päivien muut aktiviteetit näkyivät ainakin alussa Millissä keskittymiskyvyttömyytenä. Milli pysyi kyllä rauhallisena (oli varmasti jo aika väsy), mutta halusi vain haistella maata. Näitä ongelmia tosin oli vain aluksi, lopputunnista jaksoi olla kivasti kontaktissa.
Sivulletulon ongelma on edelleen se, etten saa ohjattua Milliä suoraan mun jalan viereen. Se istuu aina liian takana tai vähän vinossa. Koitetaan treenata tätä nyt kotona seinän vieressä, jospa se korjaisi edes vähän tuota vinoutta.

Seuraamiset sujuivat hyvin, tosin kontaktia ei aina siinä ole, vaikka koira käveleekin vieressä. Milli jää hienosti seisomaan, istumaan ja maahan, vaikka poistun sen rinnalta. Ja vaikka keli oli mitä kamalin kaatosade ja näinpä myös maa litimärkänä lätäköistä. Onneksi Milli ei turhia hienostele...
Lisäksi teimme noutoa (onneksi tuli patukka mukaan! Kapula jäi kyllä kotiin, en ajatellut yhtään sen mukaan ottoa...), maassa pysymistä n. 1 minuutin ajan ja erilaisia häiriö- ja ohitusharjoituksia. Milli pysyy kivasti häiriöiden alla näin treeneissä, mutta oikeassa elämässä ei ihan yhtä kivasti... Treenin puutetta, laiska minä..

Agilityä pellolla

Jatkokurssin toinen kerta oli eilen illalla. Viimeksi olimme aika pettyneitä treeniin ja mennessä mietitytti, että millainen kerta tämä tulisi olemaan. Olin aivan varma, että Milliä kiinnostaa edelleen kaikki muu, linnut, jänikset ja myyrät enemmän kuin mikään muu.

Alkuun menimme Taikan kanssa kentälle yhtäaikaa muiden koirien taukoillessa. Kenttä oli jaettu kahteen harjoittelupisteeseen, joissa molemmissa oli pieni rata eri esteistä. Olin varautunut lähmäämällä taskuni lihapullilla ja haisevilla kuivatuilla kaloilla. Se kannatti. Milli jaksoi kuunnella mua niin hyvin, että uskaltauduin päästämään sen irti. Se oli hienosti kontaktissa samassa paikassa, jossa viimeksi jänisten ja myyrien jäljestäminen oli viimeksi ollut se paras juttu.
Aluksi Erja opasti meitä miniradalla: pitkä putki, rengas ja kepit. Milli menee putken hienosti, se tuntuu oikein nauttivan siitä kun saa juosta sitä pitkin. Rengaskin sujuu, tosin sen koira haluaa jostain syystä aina mielummin kiertää. Liekö ohjauksessa jotain hämäävää... Kepit ovat minulle itselle haasteellisin ohjata. Koira menee ne hyvin, tosin kun into on oikein kova, niin se saattaa kesken pujottelun hypähtää riemukiepahduksen itsensä ympäri ja jatkaa sitten matkaa. Energiaa ja intoa on riittämiin, ja niistä aiheutuu ihan mieletön vauhti. Menimme radan muutaman kerran hyvin läpi, kunnes Taika päätti, että meidän rata on kivempi kuin se, mitä Hanna ja Taika tekivät. Millikin intoutui morjenstamaan Taikaa, mutta palasi hyvin kontaktiin kun sählinki oli ohi. Päätimme vaihtaa pareja, niin että Taika ja Milli treenaavat eri aikaan.

Milli jäi kentälle Taikan lähtiessä tauolle. Vaihdoimme rataa Eevan ohjaukseen. Radalla oli nyt kaksi hyppyestettä, pituus ja uutena esteenä pussi, jonka läpi Milli tosin oli jo rynninyt käydessään Taikan luona... Olivat molemmat jääneet jumiin pussiin, ja siinä sitten mietittiin, oliko siitä aiheutunut kovastikin traumoja pussia kohtaan. Turha pelko, sillä Milli rynnisti pussiin aivan suoraa päätä miettimättä lainkaan edellistä jumiin jäämistään...
Kaksi estettä peräkkäin ovat meille haaste. Tai lähinnä minulle itselleni. Koiralla ei mitään ongelmaa ole, itse vain olen liian hidas. Milli hyppää esteen yli jo valmiiksi niin pitkälle, että se suorastaan lentää minut kiinni. En löydä millään oikeaa tapaa ehtiä toisenkin esteen taakse niin, että Milli ei käänny minua vastaan. Jos taas yritän juosta nopeasti esteen taakse valmiiksi, Milli seuraa mua esteen ympäri. Jos taas olen liian hidas, se kääntyy mua vastaan palkkion toivossa. Tähän ongelmaan kaipaisin kyllä jotain neuvoja. Jotain ongelmaa mun omassa ohjauksessa on.
Pituus sujuu hyvin, siitä ei ole mitään mainittavaa.

Hallittavuus on edelleen meidän ongelma. Vaikka pystyin pitämään Milliä vapaana suurimman osan treeniä, se kerkesi silti salamannopeasti rynniä muutamat kerrat. Toisella kerralla luoksehuutoni kaikuivat kuuroille korville, tai lähinnä korvattomalle päälle, kun Milli intoutui loikkimaan pitkin peltoa gasellin lailla jonkun hajun perässä ja osittain puhtaasta innostuksestakin. Treenaamme edelleen kovasti luoksetuloa, mutta en tiedä, miten tuon hajujäljeltä luoksetulon saisi toimimaan. Hankintalistalla on nyt ainakin liina.

Millin arvostelu Tampereen Niihaman näyttelystä

EH siis tuli ja näin tuosta wannabe-lehmästä sanottiin:

"feminiininen, sopivan kokoinen, mittasuhteiltaan oikea. Oikea linjainen, kaunis ilmeinen kuiva nartun pää. Pitkä kaula. Oikea ylälinja, Oikein kulmautuneet raajat. Hyvät käpälät. Hieman matala ja ohut rintakehä. Normaalit rodunomaiset liikkeet. Oikean laatuinen, suora ja kiiltävä sopivasti hapsukas karvapeite."

Jälkikurssi

Työt on nyt sitten ohi tältä keväältä, ja voin rauhassa keskittyä harrastuksiin. Valmennuksia on jäljellä vielä ja olemme Millin kanssa aika ahkearasti erilaisilla koirakursseilla mukana. Kukapa sitä lomalla vain oleilla jaksaisi...

Tänään olimme jälkikurssilla. Teimme lihaliemijälkeä:kuumaan veteen liotetulla lihaliemellä, jota lorotettiin vanana pullosta). Jäljen päähän laitettiin palkinnoksi iso köntti jauhelihaa. Jälkeä piti varoa sotkemasta millään lailla, joten poistuminen lihan maahan laiton jälkeen tapahtui "kiertäen" jäljen kauempaa.

Taika meni jäljen kuten kuuluikin. Toisena mennyt koira hoksasi kyllä jäljen, mutta keksi aina kesken jälkeä itselleen jotain tekemistä, kuten tuikitärkeää vessapaperin syömistä.

Arvelin jo ennen kurssia, että noin 10 metrin jälki ei Millistä tuntuisi jäljeltä lainkaan, ja olinpahan oikeassa... Milli haistoi jäljen alussa maata, nosti nenänsä ilmaan ja ryntäsi lihaklöntin luo. Se siitä jäljestämisestä sitten. Toisaalta, hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä. :D

Ensi viikolla teemme sukkahousu-tonnikalajäljen. Aion laittaa jäljelle paloja tonnikalasta niin, ettei Milli rynni heti jäljen loppupääähän, vaan keskittyisi edes hiukan paremmin itse jälkeen. Houh... kunpa nyt edes joku lähtisi meiltä sujumaan. Tuntuu, että nyt ei suju agility eikä jäljestys. Pitäneekö meidän vain pitäytyä kotiaktiviteeteissa ja tokoilun parissa..

Millin pilleilyä koulujen loppumisviikolla

Tämä viikko on ollut itselleni koulujen päättymisestä johtuen työntäyteinen. Useana päivänä olen ollut töissä lähemmäs kello kuutta, ja se on tarkoittanut sitä, että Millin lenkit ovat olleet lyhyempiä, kuin normaalisti. Eilen pidimme kevätjuhlan, ja työpäivän ja juhlan välissä ehdin piipahtaa kotona kahden tunnin ajan. Koti on kuin kaaoksen jäljiltä ja koiralle olen kehitellyt aktiviteettia enemmänkin sisätiloissa. Onneksi Milli ymmärtää, kun sanon sille, että ensi viikolla lenkkeillään pitkästi päivittäin!!

Tiistaina jatkoimme agilityn kakkostason kurssilla. Nyt kurssi on pellolla järven lähellä aiemman sisähallin sijaan. Ikävä kyllä Milliä ei hajujen ja yli lentävien sorsaeläinten takia voinut päästää vapaaksi... Esteet kun eivät kiinnosta, kun koko koira muuttuu yhdeksi isoksi nenäksi ja leikkii hurjaa saalistajaa.. Pahoin pelkään, että tämän kurssin 85 euroa meni kankkulan kaivoon. Treeniaikakin on mielestäni Millille liian lyhyt, yhden kerran noin 10 minuuttia per koira. Harkintaan menee oman agisetin tekeminen....

Tänään kuitenkin pääsimme jälleen pitkälle lenkille Taikan ja Hannan kanssa. Lotrasimme hieman ensin Matkajärven rantaa suunnitellen agilityn esteiden tekemistä, ja jatkoimme siitä Kaarinan polkua poikkitielle saakka. Lenkki kesti yli kaksi tuntia, ja koirat saivat olla lähes koko ajan vapaina. Milli sai itsensä ihan kuraiseksi, mutta onneksi turkki ehti kuivaa ja liat karista pois ennen lenkin päättymistä. Hetken aikaa Milli sai pöhköttää uudella aidatulla pihallamme Taikan kanssa.

Uusi aita rakennettiin viime viikonloppuna iskän ja Timon toimesta. Terassia varten piha on nyt raivattu auki. Terassin rakennusprojekti alkaa vissiin sunnuntaina, ja sitten pitäisi hankkia kesäkalusteet. Sen jälkeen voimmekin nauttia auringosta virkistäviä juomia siemaillen, kun koirat painivat keskenään :D.

Tiedossa on kesäkuun ensimmäiselle viikonlopulle tollerileiri. Hanna kysyi meitä mukaan Jarilta vapautuneelle paikalla, ja lupauduimme. Saa nähdä, millaisen identiteettikriisin Milli kokee varmasti yli sadan tollerin keskellä :D.

Millin toinen näytteilleasettaminen

Kävimme viikko sitten trimmissä Tertun luona, koska luvassa oli näyttely Niihamassa. Millistä tuli nätti ja kaunis, ja painelimme sitten tänään kehään. Harjoittelin muutaman kerran ennen kehää koiran kanssa reunalla juoksua ja seisomista, jotka sujuivat hyvin, tosin lähes törmäsimme harjoittelevaan dalmatialaiseen, jonka omistaja oli aivan yhtä omissa maailmoissaan kuin minäkin. Pahoittelimme puolin ja toisin. Kerrankin tällainen vahinko käy ihmisen kanssa, joka pystyy nauramaan vahingolle, eikä ole näyttelyssä kireänä kuin viulun kieli. Mitään ei kuitenkaan sattunut, ja meissä molemmissa oli vikaa tässä tapauksessa.

Kehä oli ylläripylläri myöhässä kaksi tuntia. Tuomari oli erittäin ystävällinen, vaikka jo alusta asti varmasti huomasi meidän kehäkokemuksemme olevan vähäistä. Milli esiintyi edukseen, vaikka itse olinkin hyvin hermostunut ja lopputulos oli eh. Kuulemma olisi voinut olla muuten eri, mutta rintakehä on vielä liian kapea ja kehittymätön. Olin varsin tyytyväinen Millin käytökseen. Silti tässä toivon, että seuraavassa näyttelyssä saisin jonkun esittämään Milliä, sillä oma hermostumiseni ja epävarmuuteni tarttuu koiraan joka kerta kehässä. Vapaaehtoisia?? :D

Vaskitsoita ja verijälkeä

Toukokuu tuo jo kesää edetessään. Olemme rohkaistuneet lämpöisinä päivinä metsälenkeille, eikä näkyvissä ole onneksi ollutkaan lainkaan käärmeitä, vaan ihania vaskitsoita. Muutama päivä sitten olimme lenkillä Hannan ja Taikan kanssa ja törmäsimme vanhalla metsätiellä turkoosipilkulliseen melko isoon vaskitsaan. Tarkkailimme kaveria hetken ja sekin taisi katsella meitä ollen liikkumatta paikoillaan. Kosketin sen selkää varovasti, mutta se vain oli liikkumatta. Viimein se säntäsi liikkeelle luikerrellen, kun Milli tuli jo olisi tokikin halunnut sen lahdata. Sain onneksi koiran pidettyä aisoissa, kunnes tämä, ilmeisestikin uros sukupuoleltaan, oli kadonnut heinikkoon. Hannan selvitystyön mukaan vaskitsat liikkuvat yleensä vasta iltahämärissä, mutta tässä meidän metsikössämme olen nähnyt usein vaskitsan paistattelemassa päivää polulla päiväseltäänkin. Täytyy vain toivoa, että nuo kauniit liskot pysyisivät poissa tästä meidän pihamaalta, ettei niille käy niin kuin sille onnettomalle sisiliskolle, joka päätyi pihassa olleen Rapsun saaliiksi häntänsä pudottamisesta huolimatta... On kyllä mahtavaa asua täällä metsän vieressä ja seurata kevään edistymistä, valkovuokkoja, leskenlehtiä, sinivuokkoja, ketunleipien kukkia, koivun hiirenkorvien puhkeamista ja muutenkin luonnon heräämistä kevääseen! Parasta on nähdä harvinaisempia havainnoitavia eläimiä, kuten juurikin vaskitsoita lämpiminä päivinä. Käärmeisiin sen sijaan törmää useammin kuin toivoisinkaan...

Tänään Hanna ja Jari olivat tehneet aamupäivällä koirillemme ensimmäisen verijäljen vereen kastetulla sienellä. Jälki kulki ensin n. 100 m suoraa, ja kääntyi sen jälkeen 90 astetta vasemmalle, jatkuen yhä 50 metrin päähän. Siellä koiria odotti lihapulla palkintona. Mietiskelin lenkin aikana, miten Milli tulisi suoriutumaan jäljestä, kiinnostaisiko se sitä lainkaan, vai olisivatko jänisten ja muiden eläinten jäljet mielenkiintoisempia. Jännitin ihan turhaan. Millin suoriutuu ihkaensimmäisestä, kaksi tuntia vanhasta verijäljestään todella loistavasti. Käännös sai sen hämäytymään kahden metrin verran sivuun jäljeltä, mutta se tajusi pian erheensä ja otti ilmaivainulla oikean suunnan. Se palautti nenänsä maahan ja nuuski jäljen loppuun saakka. Minä luulin jo meidän eksyneen jäljeltä käännöksen jälkeen, kun en nähnyt merkkiä puussa, mutta onneksi luotin Milliin, sillä se vei meidät suoraan oikeaan paikkaan. Milli ei meinannut uskoa jäljen loppuneen lihapullan jälkeen, vaan se koitti etsiä jäljelle jatkoa. Sain houkutella sen nakilla luopumaan yrityksestään. Sen verran positiivinen kokemus oli tämä, että yritetään heti huomenna uudelleen samalla, silloin jo yli vuorokauden vanhentuneella jäljellä.

Milli ja Rapsu saivat vieraita

Viikonloppuna vanhempani ja Riikka tulivat Riikan kissan Lepa-kollipojan kanssa käymään meillä Tampereen mestaruusuintien ajaksi. Kun tulin perjantaina hallilta, oli meillä kotona jo Lepan ja Millin toimesta täysi meno ja meininki päällä. Lepasta on jo kasvanut arviolta kolme ja puoli kiloinen kollimus, ja tassujen koosta on pääteltävissä, että kasvu ei ole vielä loppunut. Rapsu oli hyvin loukkaantunut, kun taloon tuli ärsyttävä ja jatkuvasti leikkivä kissanpoika, joka puolestaan oli äärimmäisen kiinnostunut vanhemmasta neitokaisesta. Kissojen elämä kuulosti lähinnä tältä:
Lepa lähestyen Rapsua itsevarmasti: "Kurkurkurkuuuur! Kur?"
Rapsu tassuaan heiluttaen: "SssssshhhhhhMurKrrrrr!"
--> Rapsu läppäisee "pienempäänsä" ja ryntää karkuun --> Lepa innoissaan uudesta leikistä perään --> Milli kaikkein innokkaimpana molempien perään. Portaat kopisivat ja lattiat rytisivät koko illan ja seuraavan päivänkin.. Millillä oli jopa niin hauskaa, ettei se suostunut perjantai-iltana lähtemään edes äitini kanssa lenkille. Milli tuntuikin löytävän yhteisen sävelen Lepan kanssa kuin vettä vain, Rapsusta tosin ei todellakaan voi sanoa samaa! Kissuus on lähinnä helpottunut nyt, kun saa olla ainut naukuja talossa.

Keväistä menoa mätsäreissä ja metsässä

Oho, meneepä aika nopeasti! Töitä on jäljellä enää hieman yli kolme viikkoa. En ole hetkeen tännekään kirjoittanut.

Ollaan Millin kanssa viime aikoina käyty Pikkuhukan tunneilla. Mainitsemisen arvoista on kunniakas toko-esteen harjoittelu, jonka ajaksi päästin Millin vapaaksi. Este sujui hienosti ja koira kääntyi esteen toiselle puolen seisoen paikallaan odottamaan minua. Koulutus on muutenkin sujunut todella mukavasti ja Milli on ollut kontaktihaluinen. Kontakti on meillä hyvin tilannesidonnaista, toisaalta treenipaikalla Milli tapittaa kiltisti mua ja tottelee hyvin, toisaalta metsälenkeillä riistavietti vie lurppaa niin, että koko koira tuntuu muuttuvan yhdeksi isoksi nenäksi. Ja nenällä ei luonnollisestikaan ole kuuloaistia... Tällä hetkellä en tiedä, mitä voisin tuon metsälenkkeilyn suhteen tehdä. Jo riistan haistaminenkin on Millille niin suuri palkinto itsessään, ettei sitä korvaa mikään muu. Kontaktia voin yllin kyllin harjoitella eri tavoin kotona, pihassa, kävelytiellä ja kentällä, mutta metsässä koira muuttuu aivan erilaiseksi. Tällä haavaa paras, mitä voin tehdä, on rajoittaa irti lenkkeilyä. Hihnassa ötökän pitää ottaa edes jonkinlainen, joskin nanosekunteja kestävä, kontakti muhun, kun taluttimen pituus loppuu kesken. Käytännössä siis se menee näin:
Milli haistaa jäniksen/linnun tmv. jäljen --> häntä viuhoo, jalat teputtaa, koira rynnii eteenpäin täydellä teholla -->fleksi napsahtaa lähes rikki, kun koko hihnan pituus on käytetty --> Milli istuu, vinkuu, rapsuttaa, vinkuu, haukkuu, rapsuttaa, teputtaa jaloillaan,vinkuu, pyörii, vilkaisee olemattoman lyhyesti muhun ja jälleen aloittaa kuvion alusta.--> Minä koetan odottaa hetkeä, että koira katsoo minuun ja löysää (vahingossa) hihnaa --> kun tällainen hetki vihdoin tulee, ehdin astua kaksi askelta eteenpäin, kun tämä kaikki alkaa jälleen alusta. --> vaikka kuinka itseäni psyykkaan, menee minulta huonolta koiranomistajalta täydellisesti hermo ja kiroilen hihnanpäässä --> kilometrin kävely kestää puoli tuntia...
Puuh... pitäiskö vaan lenkkeillä kaduilla...?

Noh, tästä johtuen sitten olin hieman peloissani, kun menimme koirakoulun viimeiselle kerralle metsään lenkkipolun varteen harjoittelemaan hakua. Olin aivan tuhatvarma, että Milli karkaa hajun perään ja haukkuu pomppien samalla kaikki luonnon rauhaa kaipaavat tuulipukuiset lenkkeilijät (jotka eivät pidä koirista).
Haku toimii niin, että ensin joukko ihmisiä tallaa maastoa pitkin poikin, ei kuitenkaan polkuja pitkin. Näin alkuharjoitteluvaiheessa sitten joukosta valittu maalimies ottaa hieman kontaktia harjoittelevaan koiraan namien ja kehujen muodossa, jotta koira kiinnostuivi hakeutumaan kyseisen maalimiehen luo. Tässä vaiheessa Milli oli myyty. Sitten maalimies poistuu suoraa reittiä metsään korkeintaan parinkymmenen metrin päähän ja kyykistyy piiloon. Omistaja näyttää koiralle suunnan kädellä, ja sanaa hakusanan. Meillä sanaksi otettiin "ukko". Koiran tavoite on siis löytää piilossa oleva ihminen ja lopulta oppia tuomaan ihminen takaisin omistajan luo. Alkuvaiheessa piilossa oleva maalimies antaa koiralle nameja koiran hänet löydettyä ja syöttää namia koiralle kävellessään pois piilostaan omistajaa kohti. Tämän vaiheen arvelin etukäteen olevan Millin kohdalla vaikea, mutta sainkin olla ylpeä pienestä lehmästäni, kun se häntä heiluen toi ihmisen perille saakka. Tätä aiomme jatkaa vastakin!

Mätsäreissä olemme myös olleet kaksikin kertaa sitten viimeisen kirjoituksen. Molemmat ovat olleet jäähallilla, eikä kummastakaan mainittavaa menestystä ole tullut. Toisessa Milli sai punaisen nauhan ja toisessa sinisen. Neiti esiintyi muuten erittäin hyvin molemmissa, mutta sinisten kehässä Milli luuli hölmöyksissään ohitsekävelevää tolleria Taikaksi, ja kesken juoksun hönki sen perään. Tuomarihan tietysti näki tämän tilanteen, eikä oletettavastikaan arvostanut Millin kehäkäytöstä. Muuten olen tyytyväinen esiintymiseen. Oikeita näyttelyitä ajatellen on minulla itselläni tässä enemmän harjoiteltavaa kuin koiralla!