Millin pilleilyä koulujen loppumisviikolla

Tämä viikko on ollut itselleni koulujen päättymisestä johtuen työntäyteinen. Useana päivänä olen ollut töissä lähemmäs kello kuutta, ja se on tarkoittanut sitä, että Millin lenkit ovat olleet lyhyempiä, kuin normaalisti. Eilen pidimme kevätjuhlan, ja työpäivän ja juhlan välissä ehdin piipahtaa kotona kahden tunnin ajan. Koti on kuin kaaoksen jäljiltä ja koiralle olen kehitellyt aktiviteettia enemmänkin sisätiloissa. Onneksi Milli ymmärtää, kun sanon sille, että ensi viikolla lenkkeillään pitkästi päivittäin!!

Tiistaina jatkoimme agilityn kakkostason kurssilla. Nyt kurssi on pellolla järven lähellä aiemman sisähallin sijaan. Ikävä kyllä Milliä ei hajujen ja yli lentävien sorsaeläinten takia voinut päästää vapaaksi... Esteet kun eivät kiinnosta, kun koko koira muuttuu yhdeksi isoksi nenäksi ja leikkii hurjaa saalistajaa.. Pahoin pelkään, että tämän kurssin 85 euroa meni kankkulan kaivoon. Treeniaikakin on mielestäni Millille liian lyhyt, yhden kerran noin 10 minuuttia per koira. Harkintaan menee oman agisetin tekeminen....

Tänään kuitenkin pääsimme jälleen pitkälle lenkille Taikan ja Hannan kanssa. Lotrasimme hieman ensin Matkajärven rantaa suunnitellen agilityn esteiden tekemistä, ja jatkoimme siitä Kaarinan polkua poikkitielle saakka. Lenkki kesti yli kaksi tuntia, ja koirat saivat olla lähes koko ajan vapaina. Milli sai itsensä ihan kuraiseksi, mutta onneksi turkki ehti kuivaa ja liat karista pois ennen lenkin päättymistä. Hetken aikaa Milli sai pöhköttää uudella aidatulla pihallamme Taikan kanssa.

Uusi aita rakennettiin viime viikonloppuna iskän ja Timon toimesta. Terassia varten piha on nyt raivattu auki. Terassin rakennusprojekti alkaa vissiin sunnuntaina, ja sitten pitäisi hankkia kesäkalusteet. Sen jälkeen voimmekin nauttia auringosta virkistäviä juomia siemaillen, kun koirat painivat keskenään :D.

Tiedossa on kesäkuun ensimmäiselle viikonlopulle tollerileiri. Hanna kysyi meitä mukaan Jarilta vapautuneelle paikalla, ja lupauduimme. Saa nähdä, millaisen identiteettikriisin Milli kokee varmasti yli sadan tollerin keskellä :D.

Millin toinen näytteilleasettaminen

Kävimme viikko sitten trimmissä Tertun luona, koska luvassa oli näyttely Niihamassa. Millistä tuli nätti ja kaunis, ja painelimme sitten tänään kehään. Harjoittelin muutaman kerran ennen kehää koiran kanssa reunalla juoksua ja seisomista, jotka sujuivat hyvin, tosin lähes törmäsimme harjoittelevaan dalmatialaiseen, jonka omistaja oli aivan yhtä omissa maailmoissaan kuin minäkin. Pahoittelimme puolin ja toisin. Kerrankin tällainen vahinko käy ihmisen kanssa, joka pystyy nauramaan vahingolle, eikä ole näyttelyssä kireänä kuin viulun kieli. Mitään ei kuitenkaan sattunut, ja meissä molemmissa oli vikaa tässä tapauksessa.

Kehä oli ylläripylläri myöhässä kaksi tuntia. Tuomari oli erittäin ystävällinen, vaikka jo alusta asti varmasti huomasi meidän kehäkokemuksemme olevan vähäistä. Milli esiintyi edukseen, vaikka itse olinkin hyvin hermostunut ja lopputulos oli eh. Kuulemma olisi voinut olla muuten eri, mutta rintakehä on vielä liian kapea ja kehittymätön. Olin varsin tyytyväinen Millin käytökseen. Silti tässä toivon, että seuraavassa näyttelyssä saisin jonkun esittämään Milliä, sillä oma hermostumiseni ja epävarmuuteni tarttuu koiraan joka kerta kehässä. Vapaaehtoisia?? :D

Vaskitsoita ja verijälkeä

Toukokuu tuo jo kesää edetessään. Olemme rohkaistuneet lämpöisinä päivinä metsälenkeille, eikä näkyvissä ole onneksi ollutkaan lainkaan käärmeitä, vaan ihania vaskitsoita. Muutama päivä sitten olimme lenkillä Hannan ja Taikan kanssa ja törmäsimme vanhalla metsätiellä turkoosipilkulliseen melko isoon vaskitsaan. Tarkkailimme kaveria hetken ja sekin taisi katsella meitä ollen liikkumatta paikoillaan. Kosketin sen selkää varovasti, mutta se vain oli liikkumatta. Viimein se säntäsi liikkeelle luikerrellen, kun Milli tuli jo olisi tokikin halunnut sen lahdata. Sain onneksi koiran pidettyä aisoissa, kunnes tämä, ilmeisestikin uros sukupuoleltaan, oli kadonnut heinikkoon. Hannan selvitystyön mukaan vaskitsat liikkuvat yleensä vasta iltahämärissä, mutta tässä meidän metsikössämme olen nähnyt usein vaskitsan paistattelemassa päivää polulla päiväseltäänkin. Täytyy vain toivoa, että nuo kauniit liskot pysyisivät poissa tästä meidän pihamaalta, ettei niille käy niin kuin sille onnettomalle sisiliskolle, joka päätyi pihassa olleen Rapsun saaliiksi häntänsä pudottamisesta huolimatta... On kyllä mahtavaa asua täällä metsän vieressä ja seurata kevään edistymistä, valkovuokkoja, leskenlehtiä, sinivuokkoja, ketunleipien kukkia, koivun hiirenkorvien puhkeamista ja muutenkin luonnon heräämistä kevääseen! Parasta on nähdä harvinaisempia havainnoitavia eläimiä, kuten juurikin vaskitsoita lämpiminä päivinä. Käärmeisiin sen sijaan törmää useammin kuin toivoisinkaan...

Tänään Hanna ja Jari olivat tehneet aamupäivällä koirillemme ensimmäisen verijäljen vereen kastetulla sienellä. Jälki kulki ensin n. 100 m suoraa, ja kääntyi sen jälkeen 90 astetta vasemmalle, jatkuen yhä 50 metrin päähän. Siellä koiria odotti lihapulla palkintona. Mietiskelin lenkin aikana, miten Milli tulisi suoriutumaan jäljestä, kiinnostaisiko se sitä lainkaan, vai olisivatko jänisten ja muiden eläinten jäljet mielenkiintoisempia. Jännitin ihan turhaan. Millin suoriutuu ihkaensimmäisestä, kaksi tuntia vanhasta verijäljestään todella loistavasti. Käännös sai sen hämäytymään kahden metrin verran sivuun jäljeltä, mutta se tajusi pian erheensä ja otti ilmaivainulla oikean suunnan. Se palautti nenänsä maahan ja nuuski jäljen loppuun saakka. Minä luulin jo meidän eksyneen jäljeltä käännöksen jälkeen, kun en nähnyt merkkiä puussa, mutta onneksi luotin Milliin, sillä se vei meidät suoraan oikeaan paikkaan. Milli ei meinannut uskoa jäljen loppuneen lihapullan jälkeen, vaan se koitti etsiä jäljelle jatkoa. Sain houkutella sen nakilla luopumaan yrityksestään. Sen verran positiivinen kokemus oli tämä, että yritetään heti huomenna uudelleen samalla, silloin jo yli vuorokauden vanhentuneella jäljellä.

Milli ja Rapsu saivat vieraita

Viikonloppuna vanhempani ja Riikka tulivat Riikan kissan Lepa-kollipojan kanssa käymään meillä Tampereen mestaruusuintien ajaksi. Kun tulin perjantaina hallilta, oli meillä kotona jo Lepan ja Millin toimesta täysi meno ja meininki päällä. Lepasta on jo kasvanut arviolta kolme ja puoli kiloinen kollimus, ja tassujen koosta on pääteltävissä, että kasvu ei ole vielä loppunut. Rapsu oli hyvin loukkaantunut, kun taloon tuli ärsyttävä ja jatkuvasti leikkivä kissanpoika, joka puolestaan oli äärimmäisen kiinnostunut vanhemmasta neitokaisesta. Kissojen elämä kuulosti lähinnä tältä:
Lepa lähestyen Rapsua itsevarmasti: "Kurkurkurkuuuur! Kur?"
Rapsu tassuaan heiluttaen: "SssssshhhhhhMurKrrrrr!"
--> Rapsu läppäisee "pienempäänsä" ja ryntää karkuun --> Lepa innoissaan uudesta leikistä perään --> Milli kaikkein innokkaimpana molempien perään. Portaat kopisivat ja lattiat rytisivät koko illan ja seuraavan päivänkin.. Millillä oli jopa niin hauskaa, ettei se suostunut perjantai-iltana lähtemään edes äitini kanssa lenkille. Milli tuntuikin löytävän yhteisen sävelen Lepan kanssa kuin vettä vain, Rapsusta tosin ei todellakaan voi sanoa samaa! Kissuus on lähinnä helpottunut nyt, kun saa olla ainut naukuja talossa.

Keväistä menoa mätsäreissä ja metsässä

Oho, meneepä aika nopeasti! Töitä on jäljellä enää hieman yli kolme viikkoa. En ole hetkeen tännekään kirjoittanut.

Ollaan Millin kanssa viime aikoina käyty Pikkuhukan tunneilla. Mainitsemisen arvoista on kunniakas toko-esteen harjoittelu, jonka ajaksi päästin Millin vapaaksi. Este sujui hienosti ja koira kääntyi esteen toiselle puolen seisoen paikallaan odottamaan minua. Koulutus on muutenkin sujunut todella mukavasti ja Milli on ollut kontaktihaluinen. Kontakti on meillä hyvin tilannesidonnaista, toisaalta treenipaikalla Milli tapittaa kiltisti mua ja tottelee hyvin, toisaalta metsälenkeillä riistavietti vie lurppaa niin, että koko koira tuntuu muuttuvan yhdeksi isoksi nenäksi. Ja nenällä ei luonnollisestikaan ole kuuloaistia... Tällä hetkellä en tiedä, mitä voisin tuon metsälenkkeilyn suhteen tehdä. Jo riistan haistaminenkin on Millille niin suuri palkinto itsessään, ettei sitä korvaa mikään muu. Kontaktia voin yllin kyllin harjoitella eri tavoin kotona, pihassa, kävelytiellä ja kentällä, mutta metsässä koira muuttuu aivan erilaiseksi. Tällä haavaa paras, mitä voin tehdä, on rajoittaa irti lenkkeilyä. Hihnassa ötökän pitää ottaa edes jonkinlainen, joskin nanosekunteja kestävä, kontakti muhun, kun taluttimen pituus loppuu kesken. Käytännössä siis se menee näin:
Milli haistaa jäniksen/linnun tmv. jäljen --> häntä viuhoo, jalat teputtaa, koira rynnii eteenpäin täydellä teholla -->fleksi napsahtaa lähes rikki, kun koko hihnan pituus on käytetty --> Milli istuu, vinkuu, rapsuttaa, vinkuu, haukkuu, rapsuttaa, teputtaa jaloillaan,vinkuu, pyörii, vilkaisee olemattoman lyhyesti muhun ja jälleen aloittaa kuvion alusta.--> Minä koetan odottaa hetkeä, että koira katsoo minuun ja löysää (vahingossa) hihnaa --> kun tällainen hetki vihdoin tulee, ehdin astua kaksi askelta eteenpäin, kun tämä kaikki alkaa jälleen alusta. --> vaikka kuinka itseäni psyykkaan, menee minulta huonolta koiranomistajalta täydellisesti hermo ja kiroilen hihnanpäässä --> kilometrin kävely kestää puoli tuntia...
Puuh... pitäiskö vaan lenkkeillä kaduilla...?

Noh, tästä johtuen sitten olin hieman peloissani, kun menimme koirakoulun viimeiselle kerralle metsään lenkkipolun varteen harjoittelemaan hakua. Olin aivan tuhatvarma, että Milli karkaa hajun perään ja haukkuu pomppien samalla kaikki luonnon rauhaa kaipaavat tuulipukuiset lenkkeilijät (jotka eivät pidä koirista).
Haku toimii niin, että ensin joukko ihmisiä tallaa maastoa pitkin poikin, ei kuitenkaan polkuja pitkin. Näin alkuharjoitteluvaiheessa sitten joukosta valittu maalimies ottaa hieman kontaktia harjoittelevaan koiraan namien ja kehujen muodossa, jotta koira kiinnostuivi hakeutumaan kyseisen maalimiehen luo. Tässä vaiheessa Milli oli myyty. Sitten maalimies poistuu suoraa reittiä metsään korkeintaan parinkymmenen metrin päähän ja kyykistyy piiloon. Omistaja näyttää koiralle suunnan kädellä, ja sanaa hakusanan. Meillä sanaksi otettiin "ukko". Koiran tavoite on siis löytää piilossa oleva ihminen ja lopulta oppia tuomaan ihminen takaisin omistajan luo. Alkuvaiheessa piilossa oleva maalimies antaa koiralle nameja koiran hänet löydettyä ja syöttää namia koiralle kävellessään pois piilostaan omistajaa kohti. Tämän vaiheen arvelin etukäteen olevan Millin kohdalla vaikea, mutta sainkin olla ylpeä pienestä lehmästäni, kun se häntä heiluen toi ihmisen perille saakka. Tätä aiomme jatkaa vastakin!

Mätsäreissä olemme myös olleet kaksikin kertaa sitten viimeisen kirjoituksen. Molemmat ovat olleet jäähallilla, eikä kummastakaan mainittavaa menestystä ole tullut. Toisessa Milli sai punaisen nauhan ja toisessa sinisen. Neiti esiintyi muuten erittäin hyvin molemmissa, mutta sinisten kehässä Milli luuli hölmöyksissään ohitsekävelevää tolleria Taikaksi, ja kesken juoksun hönki sen perään. Tuomarihan tietysti näki tämän tilanteen, eikä oletettavastikaan arvostanut Millin kehäkäytöstä. Muuten olen tyytyväinen esiintymiseen. Oikeita näyttelyitä ajatellen on minulla itselläni tässä enemmän harjoiteltavaa kuin koiralla!