Ikaalisten näyttely 16.8

No niin, tällästa sieltä tuli mukavalta Annaliisa Heikkiseltä:

"Hyväntyyppinen, sopusuhtainen narttu, joka saisi olla vankempi kauttaaltaan. Hyvä pää ja kaula. Etuosa saisi olla paremmin kulmautunut ja eturinta voimakkaampi. Vielä kovin litteä runko, riittävät takakulmaukset. Liikkuu hyvin takaa, edestä hieman löysästi. Hyvä turkinlaatu, hyvä luonne."

Ja suullisena palautteena tuli, että koira todennäköisesti kehittyy vielä tästä ja kokonaisuutena kaunis narttu. Ja toi hyvä luonne - kommentti ilahduttaa mua erityisesti! Milli käyttäytyi hyvin, mielestäni seisoi melko levottomasti, mutta ulkoapäin kuulemma näytti ihan kauniilta. EH siis tuli.

Nyt jo kolmas arvio, jossa ilmaistaan koiran olevan "vielä kehittymätön", joten taidetaan ainakin tää loppuvuosi pitää näyttelytaukoa! :D

Jäljestystä

Taas sai emäntä opin jäljestyksestä: älä koeta jäljestää, tai siis älä kuvittele, että koira jäljestää, mikäli sinulla on lihaköntti kädessä. Lopputulos on näes seuraavanlainen...

Jälki oli n. 100 m-makuu-100 metriä. Lihaköntti siis oli kädessäni, koska viimeksi jäljen päähän laitettu liha kuhisi muurahaisia. Yäh. Nyt ajattelin olevani "fiksu", ja "heittäväni lihan koiralle jäljen päähän". Ääs if.. Koirahan näes katsoi mua n. 5 metrin välein "jokosaantonlihanjoohan"-ilmeellä. Jälki eteni siis aika hitaasti ja kaarrellen, mutta koira pysyi silti jäljellä. En tiedä, kuinka ison virheen tein, kun opastin koiraa jäljelle nuuhkimalla itse maata kuuluvin "nuuhnuuh"-äänin. Ainakin tuo sai Millin kiinnostumaan uudestaan jäljestä. Seuraavaksi viideksi metriksi...

No, mutta hyvääkin tässä oli, sillä Milli löysi kuitenkin perille ja eteni koko ajan oikeaan suuntaan jäljellä. :D

Pupudameilua

Mikä kumma siinä on, että jotain asiaa aina ajattelee tekevänsä, mutta loppujen lopuksi ei siihen kuitenkaan ryhdy? No, meillä pupudameilu on yksi näitä asioita. "Pitäispitäispitäis", mutta loppujen lopuksi aina huomaa, että taas kuukausi mennyt ilman pupudameilua..

Pupudamihan on siis dami, tässä tapauksessa 500 grammainen punainen pötkö, jonka ympärille on kiedottu pupun nahka. Millistä pelkkä dami on tylsä, mutta pupunnahkaan tarttuminen onkin sitten jo aivan mahtijuttu! Tuon kokoinen dami on jo ainakin meidän mittakaavassa painava, ja aluksi sainkin miettiä pääni puhki, että miten saan lurpan ottamaan damin suuhunsa. Koira joutui näes etsimään oikeaa kohtaa aika pitkään, roikottaen sitä aluksi narusta, sitten päästä, mutta löysi viimein hyvän kanto-otteen ammattimaisesti damin keskeltä syvällä suussaan kantaen.

Tänään vihdoin, pitkän tauon jälkeen, innostuin raahaamaan pupudamin mukaan lenkille. Menimme helppokulkuiseen sammalpohjaiseen kuusimetsään. Heittelen neitokaiselle pupudamia, ja innosta puhkuen se palautti damin kerta toisensa jälkeen. En tosin viitsi pilata sen intoa kovin monilla toistoilla. Piilotin myös damia metsään koiran odottaessa paikallaan. Vaikka menin jo melko kauas koirasta ja sotkin omaa jälkeäni risteilemällä edes takaisin, löytyi pupudami aina alle puolessa minuutissa. Luulen, että Milli jollain lailla mun käytöksestäni näkee, mihin lasken pupudamin, vaikka kuinka koita jatkaa mukapiiloitusta damin jättämisen jälkeen.

Vaikka tauko on ollut pitkä, oli kiva huomata, että edelliseen kertaan tapahtui edistystä. Milli kantoi damia varmoin ottein häntä iloisesti heiluen, eikä repinyt pupunnahkaa, kuten aiemmin. Palautukset tulivat SUORAAN mulle! Se ei koettanut kertaakaan omia pupudamia itselleen, eikä viivytellyt palautuksissa. Liekö osuutensa sitten ollut sillä, että aamuruoka oli antamatta? Otin nimittäin ruokanappuloita annoksen verran metsään mukaan piilotusta varten. Ja kyllähän ne noutopalkkiostakin kävivät!

Pitäisi vissiin lahdata jokin varis, että pääsisi treenaamaan linnullakin välillä. ;)