Aloitimme maanantai-illassa Tainan ryhmässä rallytokon. Paikka ja ohjaaja ovat vanhoja tuttuja, joten Milli pystyi hienosti tekemään kaikki liikkeet ilman hihnan häiritsevää läsnäoloa!Lähinnä seuraavia harjoiteltiin:
* paikallaan kääntyen koiran seuratessa joko 270 tai 360 astetta. Sujui ihan mukavasti etuperin, taaksepäin vielä hakien. Takaperin mennessä Millin kroppa lähtee sivulle, kun toisella on niin pitkä perä! :)
* seuraaminen 1+2+3 askeleella niin, että jokaisen kohdan jälkeen tulee perusasento. Se sujui ihan ok, yksi askel tosin oli alussa hieman liian vähän, Milli ei meinaa tajuta, että seuraaminen loppuu niin lyhyeen!
*koiran ympäri kävely, kun koira makaa tai istuu. Tämä on jo helppo ja vanha tuttu!
*koiran tulo sivulta eteen. Käskysana "front". Namilla ohjaten vielä...
Lauantaina menimme Riikka Eskurin ryhmään tokoilemaan. Ryhmä on varsin mukavan pieni, vain neljä koirakkoa. Harjoittelimme ensi alkuun seuraamista ja lähinnä kontaktia seuraamisessa. Saimme vinkin Millin hajamieliseen kontaktiin; aina koiran kadottaessa kontaktin, käännytään. Ja meillä toimi paremmin vasemmalle kääntyminen tässä kohdin. Milli on ilmeisen tottunut seuraamiseen, ja aina liikkeelle lähtiessä ajattelee, että nyt on aikaa haahuilla omiaan pieni hetki, kun nyt vain mennään suoraa. Nopeat käännökset ovat haaste hitaalle omistajalle, mutta onnistuessaan ne nostavat koiran mielenkiintoa ja parantavat kontaktia.
Lisäksi kokeilimme hitaasti ympyrän kävelemistä vasemmalle, koiran seuratessa vieressä. Milli teki kaiken ihan kivasti ja välillä ilman hihnaa, mutta hajamielisyyttä oli ilmassa. Kaiken kaikkiaan yllättävän onnistunut ensimmäinen kerta uudessa paikassa ja uudella ohjaajalla! Lopuksi vielä teimme paikallaan makuun Taikan kanssa, joka sujui ilman hihnaa hyvin varmasti.
lauantai 31. lokakuuta 2009
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
Tää on Miiiilliin elämää...
Sunnuntaina, kun olimme jo saapuneet takaisin kotiin syysloman vietosta, oli vuorossa mätsäri Hakametsän jäähallilla. Hain Millin kotoa aamun uimakoulujen jälkeen ja Hannan Punton nokka suuntasi kohti Hakametsää. Taika ja Milli kävivät ilmoittautumisen jälkeen hakemassa hieman luonnon omaa kaunistusta koirapuistossa pyörien, ja ennen omaa vuoroamme ehdimme myös ihan kunnioitettavan paljon harrastaa kaupungissa hihnalenkkeilyä. Tosin se taisi hieman koiria kyllästyttää, siihen malliin eläimet kävivät vuorotellen toistensa niskaan roikkumaan ja pelleilivät keskenään kielloista huolimatta.
Milliä vastassa oli tanskandoggi, joka tietenkin komeana isona koirana vei punaisen nauhan ilman sen kummempia perusteluja tuomarilta. Vaikka kyse onkin vain mätsäristä, olisi kyllä silti kiva kuulla jotain perusteluja tai vaikka vinkkejä oman koiran esittämiseen. Tai edes jotain kommenttia, jotta tulisi sellainen olo, ettei tuomari ole ihan hälläväliämeiningillä. Taika pärjäsi kuitenkin hienosti sijoittuen punaisten neljänneksi! Nöffi taisi viedä voiton kaikista punaisista, mutta paras koira kehä jäi meiltä katsastamatta, sen verta paleli jo parin asteen pilvisessä säässä.
Mätsäritouhujen jälkeen kävimme vielä laavulenkillä, johon vierähtikin hieman yli pari tuntia, ja kotiin tullessa huomattiin, että kokonaisuudessaan koirailussa oli vierähtänyt jo kuutisen tuntia!
Tosin eipä nuo meidän muutkaan lenkit tällä viikolla kovin lyhyitä ole olleet, puolitoista-pari tuntia päivittäin, ja koirat ovat saaneet olla irti lenkkien ajan. Tässä se kunto kohenee kalliomaastoissa kiiveten ja laskeutuen, niin että Helsinki-citymarathonin juoksijat, varokaa, ettei me keksitä ilmoittautua mukaan! :)
Milliä vastassa oli tanskandoggi, joka tietenkin komeana isona koirana vei punaisen nauhan ilman sen kummempia perusteluja tuomarilta. Vaikka kyse onkin vain mätsäristä, olisi kyllä silti kiva kuulla jotain perusteluja tai vaikka vinkkejä oman koiran esittämiseen. Tai edes jotain kommenttia, jotta tulisi sellainen olo, ettei tuomari ole ihan hälläväliämeiningillä. Taika pärjäsi kuitenkin hienosti sijoittuen punaisten neljänneksi! Nöffi taisi viedä voiton kaikista punaisista, mutta paras koira kehä jäi meiltä katsastamatta, sen verta paleli jo parin asteen pilvisessä säässä.
Mätsäritouhujen jälkeen kävimme vielä laavulenkillä, johon vierähtikin hieman yli pari tuntia, ja kotiin tullessa huomattiin, että kokonaisuudessaan koirailussa oli vierähtänyt jo kuutisen tuntia!
Tosin eipä nuo meidän muutkaan lenkit tällä viikolla kovin lyhyitä ole olleet, puolitoista-pari tuntia päivittäin, ja koirat ovat saaneet olla irti lenkkien ajan. Tässä se kunto kohenee kalliomaastoissa kiiveten ja laskeutuen, niin että Helsinki-citymarathonin juoksijat, varokaa, ettei me keksitä ilmoittautua mukaan! :)
lauantai 17. lokakuuta 2009
Syyslomalla kurppailua Muuramessa
Miten nämä lomaviikot menevät aina niin nopeaan! Uskomatonta! Lähdettiin tiistai-iltana Milli the eläimen kanssa bussilla Muurameen vanhempieni luokse. Kerrankin bussikuski otti meidät ystävällisesti vastaan, eikä tarkkaillut tuota kilttiä pientä eläintä kuin pahaistakin rieuhujapurijaräyhääjäsutta. Se on nimittäin ollut aiempien bussikuskien suhtautuminen, kun kilttiMillipilli on kanssani noussut bussin kyytiin. Huolimatta koiran hyvähköstä käytöksestä (mitä nyt hieman vetää hihnassa, kun pysähdyn maksamaan matkaa; mutta se on vain innokas matkustaja!). Meiltä jopa poisjäädessä kysyttiin miten matka meni ja toivoteltiin hyviä loppuiltoja! Kiitos sinulle kiva bussikuski! Toivottavasti voit ajaa jatkossakin meidän käyttämiämme bussivuoroja ja saat törkeän ison bussikuskien joulubonuksen!
Muuramessa Milli sai viikon aikana lenkkeilyä, pitkästä aikaa piti taas muistella hihnakäytöstä ja tiellä muiden ohittamista, joka tosin sujuu nykyään jo todella hyvin, etenkin, jos vuhvelini on sivulla käskyn alla. Jopa muita koiria ohitettiin oikein mallikkaasti!
Leirintäalueella Milli sai käydä juoksentelemassa vapaana muutamana päivänä ja lauantaina ennen lähtöä takaisin kotiin kävimme äitini kanssa retkeilemässä Muuratsalon luontopolulla ja vähän muuallakin Muuratasalon suuressa metsässä. Maasto on sanoinkuvaamattoman upeaa, kivilohkareita ja kallioita, joita jääkausi on muokannut muun muassa alttariksi (kallion reunalla kolme pientä kiveä pitelevät päällään isoa kivenlohkaretta) ja hampurilaiseksi (pari metriä halkaisijaltaan oleva "pihvimäinen"littanan kivi isompien pyöreiden lohkareiden välissä). Kyllä vain jääkausi on ennustanut hampurilaisten tulon! :D Milli ei näistä luonnon omista taideteoksista hölkkäsenkään pöläystä välittänyt, vaan paineli pitkin maita ja mantuja hajujen perässä. Ihan nätisti se lähellä pysyi muuten, mutta kun harmaavalkoinen pikkujänis ponkaisi kahden metrin päästä eläimen kuonoa juoksuun, niin siinä meni jänis edellä ja koira perässä. "Ou-ou-ou-ou-ou-ou-ou" kuului jo todella pitkän matkan takaa ja tällä emännällä meinasi sydän pompata ulos rinnasta silkasta huolesta. Parinkymmentä minuuttia kului, kun punavalkoinen pikkulehmä palasi hyvittelevän näköisenä takaisin reissultaan, ja asettui häntä koipien välissä eteeni lurpattamaan. Myönnettävä on, että vihastutti niin, että jatkoin kylmästi kävelyä, jolloin Milli jäi surkeana paikalleen odottamaan hyväksyntää. Ja kyllähän se taas hyväksyttiinkin, eihän tuolle voi olla vihainen! Säikähdin vain niiiiiiiin paljon! Onneksi Muuratsalossa sentään on isot tiet hyvin kaukana!
Noh, joka lauantainen Millin ihmisenp*skassa pyörimistapakin meinasi jatkua, mutta onneksi äiti huomasi löysän jätöksen (papereineen, ei voinut siis karhua tästä syyttää..) ennen koiraa ja Milli oli johdateltavissa pois hätäpaikan luota. Ehkä tämä lauantaiperinne katkeaa siis tähän!
Muuramessa Milli sai viikon aikana lenkkeilyä, pitkästä aikaa piti taas muistella hihnakäytöstä ja tiellä muiden ohittamista, joka tosin sujuu nykyään jo todella hyvin, etenkin, jos vuhvelini on sivulla käskyn alla. Jopa muita koiria ohitettiin oikein mallikkaasti!
Leirintäalueella Milli sai käydä juoksentelemassa vapaana muutamana päivänä ja lauantaina ennen lähtöä takaisin kotiin kävimme äitini kanssa retkeilemässä Muuratsalon luontopolulla ja vähän muuallakin Muuratasalon suuressa metsässä. Maasto on sanoinkuvaamattoman upeaa, kivilohkareita ja kallioita, joita jääkausi on muokannut muun muassa alttariksi (kallion reunalla kolme pientä kiveä pitelevät päällään isoa kivenlohkaretta) ja hampurilaiseksi (pari metriä halkaisijaltaan oleva "pihvimäinen"littanan kivi isompien pyöreiden lohkareiden välissä). Kyllä vain jääkausi on ennustanut hampurilaisten tulon! :D Milli ei näistä luonnon omista taideteoksista hölkkäsenkään pöläystä välittänyt, vaan paineli pitkin maita ja mantuja hajujen perässä. Ihan nätisti se lähellä pysyi muuten, mutta kun harmaavalkoinen pikkujänis ponkaisi kahden metrin päästä eläimen kuonoa juoksuun, niin siinä meni jänis edellä ja koira perässä. "Ou-ou-ou-ou-ou-ou-ou" kuului jo todella pitkän matkan takaa ja tällä emännällä meinasi sydän pompata ulos rinnasta silkasta huolesta. Parinkymmentä minuuttia kului, kun punavalkoinen pikkulehmä palasi hyvittelevän näköisenä takaisin reissultaan, ja asettui häntä koipien välissä eteeni lurpattamaan. Myönnettävä on, että vihastutti niin, että jatkoin kylmästi kävelyä, jolloin Milli jäi surkeana paikalleen odottamaan hyväksyntää. Ja kyllähän se taas hyväksyttiinkin, eihän tuolle voi olla vihainen! Säikähdin vain niiiiiiiin paljon! Onneksi Muuratsalossa sentään on isot tiet hyvin kaukana!
Noh, joka lauantainen Millin ihmisenp*skassa pyörimistapakin meinasi jatkua, mutta onneksi äiti huomasi löysän jätöksen (papereineen, ei voinut siis karhua tästä syyttää..) ennen koiraa ja Milli oli johdateltavissa pois hätäpaikan luota. Ehkä tämä lauantaiperinne katkeaa siis tähän!
tiistai 13. lokakuuta 2009
Ylpeyttä omasta vuhvelista
Tänään mentiin taas Hannan ja Taikan kanssa meidän basiclenkkimme Kaarinan polun siimeksessä. Hieman pidennettiin kierrosta vielä Matkajärvelle saakka, joten varmaan noin kaksi tuntia meni koko reissussa. Pointti, miksi tästä reissusta kannattaa kertoa, on se, kun miten Milli käyttäytyi, kun vastaamme tuli kaksi sauvakävelijää; Neiti "haukunkaikkivastaantulijatjaehkävähänhypinkin" pysähtyi, jäykistyi ja kääntyi iloisena kannoillaan ja JUOKSI SUORAAN MUN LUO! Ja huolimatta siitä, että lenkkeilijät olivat kyllä ihan meitä lähellä mutkan takana. Ou jea, siitäkös juhlat syntyivät! Ehkä se joskus jotain sitten oppiikin! :D
maanantai 12. lokakuuta 2009
Ah, ketään ei tullut vastaan!
Nimittäin tänään kokeilimme uutta kävelyreittiä. Valmistauduin retkeen leipomalla pullia, tosin yllättäen aikapula meinasi yllättää ja viimeinen pelti vedettiin uunista ulos 3 minuuttia ennenkuin Hanna soitti pihalta hälytyssoiton, joka merkitsi lähtöä. Varauduin tähän puolentoistatunnin "vaellukseen" muutenkin kuin kolmen päivän reissuun talvisäässä pakaten mukaan lämpimän takin , sadetakin ja muutaman muun mahdollisesti hengen pelastavan vetimen (kuten otsalampun...)
Ajoimme Jyväskylään menevää tietä noin 10 kilometriä ja Lihasulan vastapäätä käännyimme Norojärven tielle. Maailman painavin portti saatiin auki kahden naisen voimin (koirat istuivat kerrassaan typerän näköisinä toinen etupenkillä ja toinen takapenkillä törröttäen). Retki alkoi.
Maasto oli mahtavaa! Ihania kallioita ja sammalikkoja, metsää, jossa näkyi pitkälle. Millikin jaksoi aamupäivän väsymyksestään huolimatta liitää ja pomppia yli kivien ja risukkojen ihanien hajujen perässä. Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen nautiskelimme Norojärven laavulla vielä lämpimät pullat, suklaat ja kaakaot.
Koko retki oli vastaantulijavapaa, lukuunottamatta noin 20 metriä ennen autoa paluumatkalla, kun Millin tuttu "VUH" kuului metsän siimeksestä. Huusin koiran luokseni ja se tuli, ja jossain kaukana vilahti punainen takki.
Onneksi Milli ei enää ryntää kenenkään iholle kiinni räkyttämään ja tulee kutsuttaessa luo! Elämäni kamalimpia tilanteita on ollut, kun lenkillä vastaantullut mies sanoi pelkäävänsä koiria, koska häntä on sellainen purrut ja juuri kun pääsen sanomasta, että "ei näitä tarvitse pelätä" käy Milli tyypilliseen iloiseen tapaansa koskettamassa hampaillaan miehen nilkkaa... (Siis sehän ottaa onnellisesti ja erittäin keveästi meitä kiinni hampaillaan oikein innostuessaan, mikä ei tokikaan tunnu missään, mutta ymmärrettävästi voi säikäyttää koiran tuntemattoman henkilön..). Onneksi se tapa on nyt jäänyt, ja pisamanaamalle riittää ilmoittaminen vastaantulijasta ja sitten mamman luokse juoksu. :)
Lenkiin jälkeen retkemme jatkui Kangasalan Bob & Piaffeen, josta ostimme ainakin mielikuvani mukaan edulliset talvimanttelit koirillemme. Taika tarvinnee sitä agitreenien lämmittelyosioon ja aluskarvaton Millieläin taasen talven tottistreenien varalta. Taidan laittaa manttelin vielä kaapin pohjalle ja väittää kiven kovaa ukkokullalle, että "kyllä se on jo siellä pitkään ollut"....
Ajoimme Jyväskylään menevää tietä noin 10 kilometriä ja Lihasulan vastapäätä käännyimme Norojärven tielle. Maailman painavin portti saatiin auki kahden naisen voimin (koirat istuivat kerrassaan typerän näköisinä toinen etupenkillä ja toinen takapenkillä törröttäen). Retki alkoi.
Maasto oli mahtavaa! Ihania kallioita ja sammalikkoja, metsää, jossa näkyi pitkälle. Millikin jaksoi aamupäivän väsymyksestään huolimatta liitää ja pomppia yli kivien ja risukkojen ihanien hajujen perässä. Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen nautiskelimme Norojärven laavulla vielä lämpimät pullat, suklaat ja kaakaot.
Koko retki oli vastaantulijavapaa, lukuunottamatta noin 20 metriä ennen autoa paluumatkalla, kun Millin tuttu "VUH" kuului metsän siimeksestä. Huusin koiran luokseni ja se tuli, ja jossain kaukana vilahti punainen takki.
Onneksi Milli ei enää ryntää kenenkään iholle kiinni räkyttämään ja tulee kutsuttaessa luo! Elämäni kamalimpia tilanteita on ollut, kun lenkillä vastaantullut mies sanoi pelkäävänsä koiria, koska häntä on sellainen purrut ja juuri kun pääsen sanomasta, että "ei näitä tarvitse pelätä" käy Milli tyypilliseen iloiseen tapaansa koskettamassa hampaillaan miehen nilkkaa... (Siis sehän ottaa onnellisesti ja erittäin keveästi meitä kiinni hampaillaan oikein innostuessaan, mikä ei tokikaan tunnu missään, mutta ymmärrettävästi voi säikäyttää koiran tuntemattoman henkilön..). Onneksi se tapa on nyt jäänyt, ja pisamanaamalle riittää ilmoittaminen vastaantulijasta ja sitten mamman luokse juoksu. :)
Lenkiin jälkeen retkemme jatkui Kangasalan Bob & Piaffeen, josta ostimme ainakin mielikuvani mukaan edulliset talvimanttelit koirillemme. Taika tarvinnee sitä agitreenien lämmittelyosioon ja aluskarvaton Millieläin taasen talven tottistreenien varalta. Taidan laittaa manttelin vielä kaapin pohjalle ja väittää kiven kovaa ukkokullalle, että "kyllä se on jo siellä pitkään ollut"....
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Gourmet-aterian metsästyskausi on alkanut...
...ja siitä syystä Milli päätti sitten olla Suuri Metsästäjä, ugh! Hannan, Taikan ja meidän rauhallisen basiclenkin keskeytti Milli, joka oli ollut poissa näkyvistä ainoastaan puoli minuuttia ja jolkutti tyytyväisen oloisena LEHTOKURPPA suussaan paikalle. Se laski liikkumattoman kurpan mun jalkoihin.
WAROITUS: Tämä teksti on raakaa! Reader discretion is advised: Linnun silmistä näki sen vielä olevan elävien kirjoissa, vaikkakin kovin liikkumaton oli. Muutaman pyrähdysyrityksen jälkeen Milli ruksautteli lintua, ei tosin niskasta kuolleeksi, vaan vartalosta. Ja onneton kurppa porskutti availlen nokkaansa. :( Onneksi Hanna toimi ripeästi päästäen poloisen tuskistaan isolla puun oksalla napsauttaen. Olin niin äimän käkenä, etten oikein ehtinyt edes tajuta koko asiaa.
Sääli poloa lintuparkaa! Omaa tuntoani helpottavat seuraavat seikat:
a. On metsästysaika, ja kurppa on gourmet-ruokaa.
b. Lehtokurppa ei ole lainkaan harvinainen, vaikka onkin kovin näkymätön, sillä sen suojautumiskeino on painautua maahan vaaran uhatessa. (Mikä toimii kyllä varmasti metsästäjiä vastaan, mutta entäs luonnon omat pedot?)
c. Tämä oli Millin ainoa lintusaalis, joten se ei verota millään lailla luonnon kurppakantaa. (Jos joku tästä kehtoo valittoo, niin annettakoon nyt tässä mietittäväksi kaikille se, miten pahasti ihmisen toimet verottavat kaikkea luonnossa. Se pankoon asiat mittakaavaan...)
d. Kurpat eivät pesi enää tähän aikaan vuodesta. Kai...?
Ja lauantaina Milli sitten metsästi hieman toisenlaista "gourmet-ruokaa", nimittäin ihmisen p*skaa. Se nautiskeli sen ittensä kierittämällä itsensä kasassa ja haisten maailman kamalimmalta koko lenkin ajan. Koira oli kokonaan ruskea, vain mahan alunen oli enää valkea. Harkitsin vakaasti koko koiran myymistä tässä vaiheessa, mutta eihän se sen vika ole, että ihmisten mielestä koiralle parhaat hajut ovat kamalia.. Tyydyin siis pesemään vuhvelin ensin ulkosalla tiskiharjalla hangaten ja sitten vielä kahdesti sisällä.
Lopuksi haisi enää sen suu, johon auttoi koiranmakkara.
Ja viime viikon lauantainahan Milli ui maalla ollessamme talon lietevedessä, jossa sitä ihmisen kakkaa myös tietenkin oli. Ja tuolloinkin vain kolme pesua auttoi. Tästähän on tulossa joka lauantainen tapa! Ensi lauantaita odotellessa...
WAROITUS: Tämä teksti on raakaa! Reader discretion is advised: Linnun silmistä näki sen vielä olevan elävien kirjoissa, vaikkakin kovin liikkumaton oli. Muutaman pyrähdysyrityksen jälkeen Milli ruksautteli lintua, ei tosin niskasta kuolleeksi, vaan vartalosta. Ja onneton kurppa porskutti availlen nokkaansa. :( Onneksi Hanna toimi ripeästi päästäen poloisen tuskistaan isolla puun oksalla napsauttaen. Olin niin äimän käkenä, etten oikein ehtinyt edes tajuta koko asiaa.
Sääli poloa lintuparkaa! Omaa tuntoani helpottavat seuraavat seikat:
a. On metsästysaika, ja kurppa on gourmet-ruokaa.
b. Lehtokurppa ei ole lainkaan harvinainen, vaikka onkin kovin näkymätön, sillä sen suojautumiskeino on painautua maahan vaaran uhatessa. (Mikä toimii kyllä varmasti metsästäjiä vastaan, mutta entäs luonnon omat pedot?)
c. Tämä oli Millin ainoa lintusaalis, joten se ei verota millään lailla luonnon kurppakantaa. (Jos joku tästä kehtoo valittoo, niin annettakoon nyt tässä mietittäväksi kaikille se, miten pahasti ihmisen toimet verottavat kaikkea luonnossa. Se pankoon asiat mittakaavaan...)
d. Kurpat eivät pesi enää tähän aikaan vuodesta. Kai...?
Ja lauantaina Milli sitten metsästi hieman toisenlaista "gourmet-ruokaa", nimittäin ihmisen p*skaa. Se nautiskeli sen ittensä kierittämällä itsensä kasassa ja haisten maailman kamalimmalta koko lenkin ajan. Koira oli kokonaan ruskea, vain mahan alunen oli enää valkea. Harkitsin vakaasti koko koiran myymistä tässä vaiheessa, mutta eihän se sen vika ole, että ihmisten mielestä koiralle parhaat hajut ovat kamalia.. Tyydyin siis pesemään vuhvelin ensin ulkosalla tiskiharjalla hangaten ja sitten vielä kahdesti sisällä.
Lopuksi haisi enää sen suu, johon auttoi koiranmakkara.
Ja viime viikon lauantainahan Milli ui maalla ollessamme talon lietevedessä, jossa sitä ihmisen kakkaa myös tietenkin oli. Ja tuolloinkin vain kolme pesua auttoi. Tästähän on tulossa joka lauantainen tapa! Ensi lauantaita odotellessa...
lauantai 10. lokakuuta 2009
Möllitokoilua
Hieman on viime päivityksestä aikaa. Syksy on ollut sen verran kiireinen ja rankka, että eipä tässä juuri töitä ja koirailua kummempaa ole ehtinyt tekemään. Mutta nyt, TADAA: päivitystä koiraluun!
TAMSKin "kilpailuvalmiiden" ryhmän viimeisellä kerralla pidimme omalle ryhmällemme möllitokokisan. Olimme joutuneet Millin kanssa olemaan poissa kurssin kahdelta kerralta, ja mua jännitti vähän, että miten sujuu. Emmehän olleet lainkaan treenanneet kotosalla kaikenmaailman läksyistä huolimatta... Bädmiii... Mutta toisaalta, Milli tuntui oppivan joka koirakoulukerralla jotain, joka jäi aina päähän. Ja kovin useaa toistoa se ei jaksa, silloin lähtee nenä viemään koiraa. Ja kahtena-kolmena perättäisenä päivänä treenaaminen on meille sula mahdottomuus, sillä ei Milli jaksa kuunnella niin usein mun komentoja. Ja nämä treenithän meillä ovat olleet kahdesti viikossa, joten eipä tuon nenänuuskuttimen kanssa useammin voi treenatakaan, lukuunottamatta hyvin lyhyitä "leikki"tuokioita. Ja tähän kun plussataan emännän laiskuus tehdä kotitreeniä, niin tekosyyseliseli on valmis!
Mutta itse aiheeseen ja pois syiden selittelystä; aloitimme luoksepäästävyydellä. Olin salaa toivonut, että Milli voisi olla alkupäässä, että jaksaisi sitten paremmin suoritukset, mutta ohjaaja laittoi meidät ilmoittautumisjärjestykseen ja jo siinä kohtaa tiesin meidän olevan viimeisiä. Ja niinhän siinä kävi. Olimme rivin häntäpäässä reunimmaisina. Luoksepäästävyydessä Milli on edistynyt huimasti, kun sitä on tehty joka treenikerralla. Alussa Milli suorastaan syöksyi Anna-ohjaajan syliin, hyppi ja pomppi ja riemuitsi, kun joku tuli sitä tervehtimään. Nyt viimeisellä kerralla se istui kauniisti kontaktissa, kunnes Anna oli ihan mun edessäni. Siitä Milli nousi seisomaan, heilautti häntäänsä, nuuskaisi Annan kättä ja siirtyi hänen rapsuteltavakseen ollen kuitenkin kontaktissa muhun. JEE! Ei edes aikomusta hyppiäpomppia tai "purra" iloissaan Annaa käteen... Pieni piip kuului kyllä koiran suusta, mutta katse pysyi mussa ja Milli oli oikein mallikelpoisesti. -------------------------------------> Arvosteluna täysi 10!
Paikallaanmakuu alkoi rivissä ollen heti luoksepäästävyyden jälkeen. Milli pomppasi käskystä mun sivulle (näykäten mua käteen pehmeästi, jostain syystä se on alkanut tehdä sitä hieman turhautuessaan/innostuessaan kovasti). Maahan mentiin yllättävää kyllä ENSIMMÄISESTÄ käskystä! Yleensähän Milli vain ekassa käskyssä kyyristyy hiukan, mutta on epävarman oloinen siitä, mennäkö maahan vai ei. Se vielä makasikin suorasti, eikä lötkötellen vinossa. Palkata sai välillä, joten otin aika varman päälle. Kahden minuutin aikana kävin kolmesti palkkaamassa, vaikkei Milli näyttänyt kertaakaan merkkiäkään ylösnousemisesta. Kun aika päättyi, Milli pysyi käskyyn saakka kauniisti maassa ja nousi "istu"-käskyllä heti istumaan. -----------------> täysi 10! Ja kerroin 3.
Sitten alkoikin odotus, kun jokainen koira meni yksilösuorituksena loput liikkeet. Otin Millin kanssa muutaman seuraamisen patukan avulla ja Annan opettamaa "liikkeestäpysähtymisleikkiä", mutta muuten vain chillailtiin kivillä istuen ja katsellen muiden suorituksia. Vihdoin ja viimein, noin 40 minuutin kuluttua oli meidän vuoromme. Hiukan ennen meitä kentälle oli tullut toinen koiratreeniryhmä (joka ei aiemmin siellä ollutkaan) ja bernien tokokoe porukka siihen aivan meidän suorituspaikan viereen. Berni-ihmisillä oli vielä mukanaan pieniä lapsia, jotka heittelivät tiettykin palloa.... Olin ihan varma, etten voi päästää Milliä edes irti suoritusten ajaksi, kun yhtäkkiä muutoin niin hiljainen kenttä olikin täynnä häiriötä.
Aloitimme seuraamisella. Asetuimme lähtöasentoon nenä suoraan kohti lähellä olevia bernejä, mutta yllättäen Milli tarjosikin niin kiinteää kontaktia, että uskalsin ottaa hihnan pois. Kuitenkin, kun lähdimme liikkeelle Annan käskystä, Millin nenä kääntyi maahan... Pienen herätyksen jälkeen Milli kuitenkin seurasi loppuajan kauniisti kontaktissa. ---------------> pisteet 8,5, kerroin 3.
Seuraavana oli vuorossa liikkeestä pysähtyminen. Valitsin maahanmenon, ehkä hieman riskisti, koska yleensä seisominen oli Millillä parempi. Kuitenkin tänään aiemmin maahanmeno oli sujunut seisomista paremmin, joten päädyin maahanmenoon. Alussa oli taas pieni kontaktiongelma, kun Milli sivulla istuessaan katseli muualle. Pieni "kröhöm" palautti sen kuitenkin maan pinnalle ja maahanmeno sujui ongelmitta, kuten myös loppuliike. Huolimatta niistä berneistä siinä nenän alla! ---------------------------------------------> pisteet 9, kerroin 2.
Luoksetuloa hieman jännitin, koska tässä Millin juoksu suuntautui suoraan kohti pallolla leikkiviä, juoksevia ja huudahtelevia lapsia, jotka olivat noin viidentoista metrin päässä mun selkäni takana. Hyvän kontaktin vakuuttamana uskalsin kuitenkin ottaa hihnan pois ja kävellä koko matkan "matka riittää"-huutoon saakka. Pyysin Millin sivulle, ja se tuli! Ei mennyt ohi kohti lapsia ja bernejä! Sivulle tulo jäi alussa vinoksi, jota korjasin pienellä sormen heilautuksella, mutta se tuntui pieneltä verrattuna siihen, miten haasteellinen luoksetulotilanne alkujaan oli!
-------------------------------------------------------------------> pisteet 9,5, kerroin 2.
Hyppy jäi meiltä väliin, koska Annalla ei ollut avainta mukanaan, emmekä saaneet estettä kontista.
Kokonaisvaikutelmasta saimme 9. Piste vähennettiin Millin pienen hajamielisyyden takia, mutta sellainenhan se on luonteeltaan. En olisi ikinä uskonut, että olisi noin hyvin voinut yleensäkään mennä. Millin normaaliin kontaktiin verrattuna Milli pysyi tänään kontaktissa kympin tasoisesti. :)
Loppupisteet olivat siis 111,5 / 120 p. Ja sijoitus oli meidän seitsemästä koirakosta toinen. Anna oli hankkinut kaikille palkinnot. Koska tiedän, että Milli on aika tuuliviiri tuon tottelemisen suhteen, olen tyytyväinen, että täksi päiväksi sattui sitten se hyvä päivä. :)
TAMSKin "kilpailuvalmiiden" ryhmän viimeisellä kerralla pidimme omalle ryhmällemme möllitokokisan. Olimme joutuneet Millin kanssa olemaan poissa kurssin kahdelta kerralta, ja mua jännitti vähän, että miten sujuu. Emmehän olleet lainkaan treenanneet kotosalla kaikenmaailman läksyistä huolimatta... Bädmiii... Mutta toisaalta, Milli tuntui oppivan joka koirakoulukerralla jotain, joka jäi aina päähän. Ja kovin useaa toistoa se ei jaksa, silloin lähtee nenä viemään koiraa. Ja kahtena-kolmena perättäisenä päivänä treenaaminen on meille sula mahdottomuus, sillä ei Milli jaksa kuunnella niin usein mun komentoja. Ja nämä treenithän meillä ovat olleet kahdesti viikossa, joten eipä tuon nenänuuskuttimen kanssa useammin voi treenatakaan, lukuunottamatta hyvin lyhyitä "leikki"tuokioita. Ja tähän kun plussataan emännän laiskuus tehdä kotitreeniä, niin tekosyyseliseli on valmis!
Mutta itse aiheeseen ja pois syiden selittelystä; aloitimme luoksepäästävyydellä. Olin salaa toivonut, että Milli voisi olla alkupäässä, että jaksaisi sitten paremmin suoritukset, mutta ohjaaja laittoi meidät ilmoittautumisjärjestykseen ja jo siinä kohtaa tiesin meidän olevan viimeisiä. Ja niinhän siinä kävi. Olimme rivin häntäpäässä reunimmaisina. Luoksepäästävyydessä Milli on edistynyt huimasti, kun sitä on tehty joka treenikerralla. Alussa Milli suorastaan syöksyi Anna-ohjaajan syliin, hyppi ja pomppi ja riemuitsi, kun joku tuli sitä tervehtimään. Nyt viimeisellä kerralla se istui kauniisti kontaktissa, kunnes Anna oli ihan mun edessäni. Siitä Milli nousi seisomaan, heilautti häntäänsä, nuuskaisi Annan kättä ja siirtyi hänen rapsuteltavakseen ollen kuitenkin kontaktissa muhun. JEE! Ei edes aikomusta hyppiäpomppia tai "purra" iloissaan Annaa käteen... Pieni piip kuului kyllä koiran suusta, mutta katse pysyi mussa ja Milli oli oikein mallikelpoisesti. -------------------------------------> Arvosteluna täysi 10!
Paikallaanmakuu alkoi rivissä ollen heti luoksepäästävyyden jälkeen. Milli pomppasi käskystä mun sivulle (näykäten mua käteen pehmeästi, jostain syystä se on alkanut tehdä sitä hieman turhautuessaan/innostuessaan kovasti). Maahan mentiin yllättävää kyllä ENSIMMÄISESTÄ käskystä! Yleensähän Milli vain ekassa käskyssä kyyristyy hiukan, mutta on epävarman oloinen siitä, mennäkö maahan vai ei. Se vielä makasikin suorasti, eikä lötkötellen vinossa. Palkata sai välillä, joten otin aika varman päälle. Kahden minuutin aikana kävin kolmesti palkkaamassa, vaikkei Milli näyttänyt kertaakaan merkkiäkään ylösnousemisesta. Kun aika päättyi, Milli pysyi käskyyn saakka kauniisti maassa ja nousi "istu"-käskyllä heti istumaan. -----------------> täysi 10! Ja kerroin 3.
Sitten alkoikin odotus, kun jokainen koira meni yksilösuorituksena loput liikkeet. Otin Millin kanssa muutaman seuraamisen patukan avulla ja Annan opettamaa "liikkeestäpysähtymisleikkiä", mutta muuten vain chillailtiin kivillä istuen ja katsellen muiden suorituksia. Vihdoin ja viimein, noin 40 minuutin kuluttua oli meidän vuoromme. Hiukan ennen meitä kentälle oli tullut toinen koiratreeniryhmä (joka ei aiemmin siellä ollutkaan) ja bernien tokokoe porukka siihen aivan meidän suorituspaikan viereen. Berni-ihmisillä oli vielä mukanaan pieniä lapsia, jotka heittelivät tiettykin palloa.... Olin ihan varma, etten voi päästää Milliä edes irti suoritusten ajaksi, kun yhtäkkiä muutoin niin hiljainen kenttä olikin täynnä häiriötä.
Aloitimme seuraamisella. Asetuimme lähtöasentoon nenä suoraan kohti lähellä olevia bernejä, mutta yllättäen Milli tarjosikin niin kiinteää kontaktia, että uskalsin ottaa hihnan pois. Kuitenkin, kun lähdimme liikkeelle Annan käskystä, Millin nenä kääntyi maahan... Pienen herätyksen jälkeen Milli kuitenkin seurasi loppuajan kauniisti kontaktissa. ---------------> pisteet 8,5, kerroin 3.
Seuraavana oli vuorossa liikkeestä pysähtyminen. Valitsin maahanmenon, ehkä hieman riskisti, koska yleensä seisominen oli Millillä parempi. Kuitenkin tänään aiemmin maahanmeno oli sujunut seisomista paremmin, joten päädyin maahanmenoon. Alussa oli taas pieni kontaktiongelma, kun Milli sivulla istuessaan katseli muualle. Pieni "kröhöm" palautti sen kuitenkin maan pinnalle ja maahanmeno sujui ongelmitta, kuten myös loppuliike. Huolimatta niistä berneistä siinä nenän alla! ---------------------------------------------> pisteet 9, kerroin 2.
Luoksetuloa hieman jännitin, koska tässä Millin juoksu suuntautui suoraan kohti pallolla leikkiviä, juoksevia ja huudahtelevia lapsia, jotka olivat noin viidentoista metrin päässä mun selkäni takana. Hyvän kontaktin vakuuttamana uskalsin kuitenkin ottaa hihnan pois ja kävellä koko matkan "matka riittää"-huutoon saakka. Pyysin Millin sivulle, ja se tuli! Ei mennyt ohi kohti lapsia ja bernejä! Sivulle tulo jäi alussa vinoksi, jota korjasin pienellä sormen heilautuksella, mutta se tuntui pieneltä verrattuna siihen, miten haasteellinen luoksetulotilanne alkujaan oli!
-------------------------------------------------------------------> pisteet 9,5, kerroin 2.
Hyppy jäi meiltä väliin, koska Annalla ei ollut avainta mukanaan, emmekä saaneet estettä kontista.
Kokonaisvaikutelmasta saimme 9. Piste vähennettiin Millin pienen hajamielisyyden takia, mutta sellainenhan se on luonteeltaan. En olisi ikinä uskonut, että olisi noin hyvin voinut yleensäkään mennä. Millin normaaliin kontaktiin verrattuna Milli pysyi tänään kontaktissa kympin tasoisesti. :)
Loppupisteet olivat siis 111,5 / 120 p. Ja sijoitus oli meidän seitsemästä koirakosta toinen. Anna oli hankkinut kaikille palkinnot. Koska tiedän, että Milli on aika tuuliviiri tuon tottelemisen suhteen, olen tyytyväinen, että täksi päiväksi sattui sitten se hyvä päivä. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
