Milli ja vauva

Piiitkä blogitauko johtuu syystä että perheemme sai 9.9 lisäystä, tällä kertaa ei karvaista, vaan nahkaversion. Pieni pojanjötkäle siirtyi vatsasta tälle puolen maailmaa järkyttämään Millin mukavaa elämää. Tiistaina 7.9 heräsin aamulla siihen, että joka paikka oli märkänä ja samoin tein Millille tilattiin kyyti vanhempieni luo hoitoon. Milli pieni lähti, onnellisena kuten aina, smartin kyydissä hoitoon ja minä passatilla sairaalaan. Kotiin tultiin vielä tiistaipäiväksi, mutta koska synnytys saattoi alkaa milloin tahansa, jäi koira mummolaan. Ja siellä se olikin viikon ajan, kun me tutustuimme kaikessa rauhassa uuteen tulokkaaseen. Kissa oli vielä tuolloin edelleen kesätyöhommissa maalla.

Kun Milli the propellikorva viimein kotiutui, muuttui sen iloinen jälleennäkemisen riemu lieväksi shokiksi. Varovainen haistelu päätyi usean päivän pituiseen nurkissa luuhailuun. Valeraskauden lisäksi vauvan kotiintulo sai Millin alamaihin, eikä se raukka uskaltanut astua mun lähellekkään, kun pidin vauvaa sylissä. Korvat lurpattaen (kuten aina, mutta jos vaan voitte kuvitella, niin ne vaikuttivat ikään kuin lurpattavan VIELÄ enemmän..) sain sen aika ajoin rapsuteltavaksi ja nuuhkaisemaan vauvaa varoen, kunnes se taas vetäytyi sulattelemaan uutta tilannetta olohuoneen nurkkiin ja omaan pesäänsä. Viikon päivät Milli kulki seiniä pitkin hylätyn näköisenä, kunnes viimein sain sen vakuutettua, että kyllä sillä on edelleen paikka meidän laumassamme. Kahden viikon kuluttua synnytyksestä kykenin jo lenkkeilemäänkin ihan kunnolla koiran kanssa, ja asiat muutenkin alkoivat koiran näkökulmasta katsottuna normalisoitua. Mitä nyt oli se vauva siinä, milloin sohvalla, sängyllä, sitterissä tai sylissä. Kissakin palasi kotiin kahden viikon kohdalla, joten Milli sai itselleen myös unikaverin kerrossänkypetiinsä. Kiitos kaikille Millin kanssa auttaneille, hoitajille ja lenkittäjille! :D

Viimeisen parin kuukauden ajan Milli on alkanut osoittaa ystävällisyyttä vauvaa kohtaan, vauvaakin tervehditään lenkiltä tultaessa, joskus jopa lipaisemalla (hyi, sanoo jotkut hassut ihmiset tässä välissä, mutta mä sanon, että ylihygieenisyys pannaan ;) ). Meillä ainakin tuntui parhaiten vauvaan totuttamisessa toimivan mahdollisimman avoin lähestymistapa, koira sai varovasti tulla heti alusta asti katsomaan vauvaa ja nuuskia sitä, ja sai vielä usein huomiota ja silityksiäkin näin tehdessään. Vauvan ja mun väliin sen on turha yrittää tunkea (kyllä, se on sitäkin yrittänyt), siitä tulee käsky muualle, mutta nätisti lähelle saa tulla. Ja nyt menee tosi ihanasti vauvan ja koiran yhteiselo. Ja mitä kissaan tulee, niin sille on ihan sama, onko mulla sylissä vauva vai kaukosäädin, sille on tärkeintä se, että kuppiin tulee safkaa (mielellään oikeaa lihaa eikä kissanruokaa..), se saa rapsutuksia ja pääsee pihalle hihnailemaan (tai mieluusti vapaana, mutta ei täällä asutusalueella uskalla päästää).

Mun huomio on Millille nykyään suuri palkkio, mikä on toki hienoa, sillä ajattelin jatkaa tokoilua sen kanssa. Kerran ollaan jo kurssilla oltu vauvan syntymän jälkeen, ja ehkä ikinä en ole Milliä nähnyt niin innokkaana! Se oli jopa yli-innokas, hyppi ja näykki kiihkoissaan mun kättä ja tarjosi vähän turhan nopeaan temppujaan unohtaen keskittyä kunnolla. Pysyi silti hienosti paikallaan makuussa, ja jäävissä liikkeissä oli ennen näkemätöntä nopeutta aiemman "viitsinköenköviitsimennämaahan"-asenteen tilalla. Tämä ongelma on noin kuusisataa kertaa mieluisampi mulle, kuin se järkyttävä motivaatiopula ja kiihkoissaan maan nuuskiminen viime keväänä. Joten katsellaan, joko sitten avattaisiin koeura keväällä :).