Milli 2 v

9.4. Milli täytti pyöreät kaksi vuotta. Olen joskus aiemmin kuullut eräältä jo toista walesiaan kasvattaneelta, että siinä kahden ikävuoden jälkeen ne, varsinkin nartut, rauhoittuvat. Pieni odotus ja myös pelko takapuolessa menin nukkumaan 8.4, sillä en tiennyt oikein, että olisinko odottanut ilolla vai surulla tuota ihmeellistä kahden vuoden ikää, joka tekee walesinartuista ihmeellisen rauhallisia, pahimmassa tapauksessa jopa sohvaperunoita. No, pelko (ja osittain odotus...:D ) oli täysin turhaa. Kaksivuotispäivänsä aamuna Milli raapi huoneen ovea ja ulos päästessään meni jahtaamaan Riikan kissaa Lepaa niin, että portaat rymisivät mennessä. Eivätkä ainoastaan kerran, vaan tätä jatkui "hieman" pidempään. Ylös alas, ylös alas, ylös, alas jne... Päivän aikana sama meno jatkui niin sisällä, kuin ulkonakin. Välillä karkuun juoksi kissa, toisinaan taas koira. Milli tunsi selvää sielun veljeyttä nelikuisen kissanpojan kanssa. Mitähän se kertoo koiran ajattelun tasosta??? Rapsu tyytyi lähinnä katselemaan korkeammalta pöydän kulmalta luoden aikuismaisia ja lähes halveksivia katseita nuorempiinsa, koska neiti itse on aina niiiiiin fiksu ja filmaattinen (neverever...)

No, rauhoittuivathan nuo kaksi kilpakumppania välillä... Kai... pakkohan niiden oli nukkuakin...? Noh, viimeistään silloin kun Lepa lähti vanhemmiltani omaan kotiinsa siskoni mukana sai Milli käpertyä autuaille unille sohvan nurkkaan.

Mitäs me ollaan Millin kanssa viime aikoina puuhattukaan...? Ainakin olimme koirakoulussa pääsiäismaanantaina. Milli oppi ehkä nopeimmin ikinä kaukokäskyn maahan menolle. Auran Tainakin huomasi, että tänään oli tosiaan Milli päivä, kun koira haki jatkuvasti kontaktia ja miellytti lähes palveluskoiramaisesti kaikkia pyytöjäni. Luoksetulon kaukokäskyn (=käden sivuille levälleen) Milli on haltsannut pitkään. Jostain syystä maahan menon kaukokäsky jäi sille mieleen niin hyvin, että jo kymmenen toiston jälkeen pystyin jättämään sanan "maahan" pois ja näyttämään vain käsimerkin n. 10:n metrin päästä. Huolimatta siitä, että vastaavaa käsimerkkiä (=vartalon sivulla ikään kuin "painan" kättä alaspäin kämmenen ollessa kohti maata) en ole aiemmin tässä yhteydessä (tai missään muussakaan) käyttänyt, vaan keksin sen tätä käyttöä varten.
Itse saan tehdä noiden kaukokäskyjen kanssa töitä, etten kumarra vartaloani eteenpäin tai muuten annan koiralle kaksoiskäskyjä. Vaikka ei tässä kyllä tosissaan treenatakaan, mutta kivahan se on kerralla asiat tehdä hyvin (ainakin silloin, kun siihen kyetään).

Tänään maanantaina olimme Hannan kanssa koiran lihashuolto-luonnolla. Luento kuuluu agilityn jatkokurssin ohjelmaan. Kurssikerrat tulevat olemaan tässä kesän alussa, ja niitä odotamme kovasti! Lihashuolto oli todella mielenkiintoinen, ja kävimme läpi koiran liikuntaa, hierontaa ja venyttelyä Talan Jaanan opastamina. Mallina toimi Jaanan kaunis kaunis kultainennoutajanarttu, joka tartutti muhun jälleen pinnan alla kytevät kultsukuumeen. Jotain siinä on sellaista, joka saa mut syttymään.. Ehkä joskus sellainen meillekin voisi tulla..

Match Show Jyväskylässä 5.4

Käytiin tosiaan eilen Jyväskylän Seppälän Citymarketilla mätsärissä Riikan kanssa. Milli käyttäytyi ensimmäistä kertaa odotellessakin todella nätisti ja turhia hötkyilemättä. Ensimmäisestä kehästä Milli sai punaisen nauhan ja sijoittui lopulta punaisten toiseksi australianpaimenkoiran voittaessa. Saatiin palkinnoksi tuikitarpeelliset heijastiliivit ja Millin mielestä vielä tärkeämpiä nameja.

Koira alkaa jo osata pikkuhiljaa esiintyä! :)

Uusi sukulainen

Kuten jo aiemmin mainitsin, Millille ja Rapsulle tuli sukuun uusi serkku. Siskoni otti maatiaiskissan pennun, Lepardin alias Lepan. Tänään ollaan sitten saavuttu Muurameen vanhemmilleni tutustumaan tähän uuteen serkkupoikaan.
Aluksi veimme kissat alakertaan, jotta koiran turha sähläys ei häiritsisi kissojen tutustumista. Kissat tutkivat ja pälyilivät toisiaan sängyn alla, ensin kumpainenkin omissa nurkissaan, sitten jo hieman lähestyen toisiaan. Rapsu otti yllättävän lunkisti, vähän sähisi ja murisi, muttei sentään läppinyt pikku-kissaa. Lepa oli nuoruuden rohkaudessaan todella kiinnostunut uudesta kissatuttavuudesta. Nyt Rapsu edelleen hieman tässä sulattelee uuden perheenjäsenen vastaanottoa, mutta on jo suopealla mielellä. Sen tyyliin vaan kuuluu olla hieman skeptinen aina alussa... Ja ehkä myös vähän loukkaantunut, kun hän ei enää olekaan ainut kissa perheessä.

Milli oli alusta asti mielettömän kiinnostunut uudesta kissasta, eikä se kiinnostus ole vieläkään laantunut. Aluksi sille piti haukkua. Sitten otettiin kissa sängylle syliin, ja Milli sai haistella sitä kunnolla. Lepa oli aika jäykkänä ja varautuneena aluksi, mutta luotti Riikan turvalliseen syliin eikä edes pyrkinyt siitä pois. Pikku hiljaa uskalsimme jättää kissa makoilemaan tuoliinsa, kun Milli pörräili ympärillä läähättäen innostuneena. Nyt ne menevät vuorotellen peräkanaa, ja Lepakin on kyllä melko kiinnostunut uudesta leikkikaveristaan...

Yllättävän hyvin tämä ensitapaaminen on sujunut!

Koirakoulua ja nukutusta

Sunnuntaina harjoittelimme koiraeläinten koulussa jälleen seuraamista. Mamma näin opettajana on tottunut lähinnä itse opettamaan, eikä oikein meinaa malttaa kuunnella ohjeita, joten ensimmäiset seuraamisesta pysähtymis - treenit eivät ihan putkeen menneet, kun itse unohdin, tai oikeastaan en lainkaan edes kuunnellut ohjeita annettaessa, mitä pysähtymistä treenattiin. Milli toimi kyllä hienosti!
Harjoittelimme myös noutoa. Tällä kertaa muistin ottaa kapulankin mukaan treeneihin. Nouto sujui hyvin, vaikka kapula on ollut pitkään kaapin pohjalla käyttämättömänä. Milli nouti kapulaa jo melko pitkältä, yli kymmenen metrin päästä palauttaen sen mulle käteen.
Ohitustreenit ovat aina helppoja koulutuksessa, mutta käytännön elämässä eivät ole lainkaan yhtä helppoja. Nyt menimme ohituksia kiemurrellen toisten koirakkojen ohi. Paremmin ei olisi voinut sujuakaan!

Tiistaina Milli vietiin lonkkakuviin ja mikrosirun laittoon. Neiti nukahti lähes samoin tein. Nukutin sitä silitellen kuvaushuoneen lattialla, kunnes lääkäri palasi toteamaan, että koira on aivan nukuksissa. Eipä se aivan nukuksissa ollut, sillä kun nousin ylös ja lähdin poistumaan huoneesta odotustilaan, tämä kanttuveinä makoileva uskollinen pikkukoira nosti urheasti päätään ja vinkaisi minun perääni. Pää pysyi pystyssä ehkä noin sekunnin, kunnes se rojahti tajuttomana maahan. Hieman sydäntä särki, koiran viimeinen ponnistus kun se luulee omistajansa sen hylänneen. Nyyh!
Loppuillan Milli olikin aivan unoksissa suihkuhuoneen lämmitetyllä lattialla vilttien välissä. Yöllä se pääsi siirtymään Timon peliseuraksi tietokonehuoneen sohvalle, kun tassut rupesivat jälleen kantamaan ja äly pelaamaan.

Kun Taika on reissussa...

...on Milli aivan surkeana, todella surkeana. Iltapäivällä menee aina hetki, ennen kuin pääsemme liikkeelle lenkkipolkua kohden, koska Milli odottaa Taikaa saapuvaksi kuin kuuta nousevaa. Se käy nopeasti asioillaan ja jää sen jälkeen tuijottamaan kohti tietä, jota pitkin Taika ja Hanna saapuvat. Kun koetan parhaani mukaan houkutella koiraa ja kerron sille, että nyt mennään vaan me, se katsoo mua pitkään, ja kääntyy vuoroin mua kohden ja vuoroin sinne, mistä olettaa leikkikaverin pian saapuvan. Ja (*nyyhkäys*) pettyy päivä toisensa jälkeen.

Onneksi sentään saimme työkaverini cavalieerinsa kanssa käymään meidän kanssa pitkän lenkin maaliskuun aurinkoisessa pakkassäässä. Milli oli selkeän innoissaan lenkkikaverista, vaikka leikkiä ei nyt ollutkaan. Mamman lapaset sen sijaan ovat saaneet toimia hurjan repimisen ja riuhtomisen (sekä varastelun) kohteena...

Kahdestaan saamme harjoiteltua luoksetuloja, joissa olen alkanut käyttää uudenlaista palkintoa. Jotain, mitä Milli halajaa suuresti, eli siis lapasiani.
Luoksetulosta seuraa hurja leikki, jonka tarpeessa Milli tuntuu olevan nyt koirakaverin puuttuessa. Ainakin näin yksin lenkkeillessä tuntuu tämä tehoavan jopa namia paremmin. Tärkeää on hyvä tumput, mun mustat paksut pakkaspörröhanskat ovat Millin mielestä parhaat. Ainakin osa saalisvietistäkin saadaan purettua lapasen heitoilla ja noudoilla (joihin nämä hanskat ovat aivan omiaan, koska ne lentävät pitkälle!). Milli on ainakin tällä hetkellä hienosti kontaktissa lenkillä ja kyttää mua vähän väliä, että josko jo hanska lentäisi tai hurja leikki alkaisi. Vaikeinta on lopettaa leikki aina ajoissa kesken, siis silloin, kun Milli vielä on täysi meno päällä. Liian pitkä leikki yhteen syssyyn johtaisi leikin vetovoiman hiipumiseen ja ainakin nyt tämä leikki saa Milliin reippaan luoksetulovaihteen päälle.

Työkaverini koiran lisäksi Milli tutustui tänään naapurin kultaisiin koiriin, joista nuorempi ymmärsi ainakin aivan täysin Millin leikit ja Milli sai hieman Taikan korviketta leikkinälkäänsä.

Ollaan myös harjoiteltu noutoa kapulalla ja lokin siivellä. Kapulalla onnistuu jo hyvin, siivellä ei IHAN niin hyvin... Kapulan perään Milli osaa lähteä vasta luvan saatuaan, tuo sen suoraan mulle ja luovuttaa pyynnöstä. Joudun edellee pyytämään nopeasti, sillä paikallaan seistessä ei Millin mielestä ole mitään järkeä pitää esinettä suussa. Lokin siiven peräänkin neiti malttaa odottaa lähtölupaa, mutta noutoa ei tapahdu, tapahtuu hurja repiminen... Nyt siivestä on jäljellä yksi luun pätkä ja pari onnetonta sulkaa.

Agilityn huumaa...

Tänään oli viimeinen agilityn alkeiskerta. Milli viiletti tuulispäänä esteitä pitkin, tosin esteen käsite on Millille vielä vieras. Millin mielestä on ihan sama, mistä kohtaa esteen ylittää, kunhan ylittää, esimerkiksi normaalilla hyppyesteellä ei välttis tarvitse hypätä sen estekepin yli, koska haasteita kaipaava voi myös hypätä niiden aitojen (siis ne hökötykset, minkä välissä keppi on) yli. Ja kyllä, Milli pääsee niiden melko korkeiden puuporttien yli pomppaamalla ja varaakin vielä jää.

Tänään sisällä hallissa treenattiin rengasta ja keinua. Keinu oli esteistä uusin, emmekä ole siihen vielä kunnolla tutustuneet. Aluksi menoa hieman pehmennettiin kädellä, mutta pian keinu sujui jo ihan hienosti ilman pehmennystä. Milli ei reagoinut keinun alasrömähdykseen millään lailla, ja tauoillakin hyppi keinun päällä. Rengas oli helppo, mutta koska vaihtelu virkistää, yritti Milli välillä mennä ketjujen väleistä.

Ulkona treenattiin jo pientä rataa. Piha ei ole aidattu ja autotiet ovat ihan vieressä, joten mietin aluksi, etten uskaltaisi päästää Milliä irti. Lopulta, kun Milli oli hyvässä "treenivireessä" ja piti kontaktia tiiviistii, uskalsin ottaa hihnan sen kaulasta aina suoritusten ajaksi. Puomin menimme ensin panta kaulassa, eikä siitä tullut yhtään mitään. Milli nojasi pantaan niin voimakkaasti, että melkein tipahti alas puomilta. Ilman hihnaa mitään tasapaino-ongelmia ei ollut, ja puomi sujui oikein mallikkaasti.
Esteiden jälkeen Milli edelleen kääntyy mua vastaan, hakemaan namia tietty. Olen aivan liian hidas ohjaamaan koiraa seuraavalle esteelle suoraan, vaikka jättäisin sen odottamaan ja aloittaisin ensimmäisen esteen ohjaamisen edeltä käsin.
Muutenkin olisi varmasti hyvä idea koettaa häivyttää namilla ohjaamista, sillä Milli ei todella näe mitään muuta kuin namin kädessäni, ei edes sitä estettä edessään, ja tästä toki seuraa sähläämistä ja pudotuksia. Milli myös löi yhden kerran päänsä renkaan yläkulmaan, kun seurasi katseellaan mun kättäni, eikä katsonut yhtään, mistä hyppää. Mutta eipä tuo sitä tuntunut huomaavan...

Agilityn parissa olen huomannut Millin olevan jopa rohkeampi kuin olen ajatellut. Tiesin kyllä, että arkajalkainen tämä walesi ei todellakaan ole, mutta se on jopa rohkeampi, kuin olin ajatellutkaan. Esteiden kaatuminen, tippuminen tai kovatkaan kolinat eivät vaikuta Millin suoritukseen millään lailla. Pienet kompuroinnit tai pöllöilyt, joissa näyttäisi ulkopuolisen silmiin sattuvankin, eivät myöskään saa Millissä aikaan minkäännäköistä reaktiota tai pelkoa kyseistä tilannetta kohtaan.
Olen myös tyytyväinen siihen, että tällä viimeisellä kerralla olimme Millin kanssa viimein jo samalla aaltopituudella; sain kontaktin pidettyä koiraan paremmin kuin ikinä aiemmin. Milli oli sentään vapaana teollisuusalueella. Karkaamista Taikan ja Hannan luo tapahtuu vieläkin, mutta yhä vähemmän. Yhden kerran ulkosalla Milli sai jonkun hajun perästä kiinni, mutta onneksi tunnistin tämän"vaihteen vaihdoksen" pian ja sain koiran napattua kiinni ennen kuin tuoksut veivät mukanaan. Nyt tietenkin voidaan ihmetellä, että miten uskallan päästää tuon dogin irti keskellä teollisuusaluetta. Millistä kuitenkin näkee sen, milloin se on kiinnostuneempi musta ja yhdessä tekemisestä, ja milloin ympäristö kiinnostaa sitä enemmän. Tämän asian voi havaita mm. koiran oma-aloitteisesta tiiviistä katsekontaktista (katse, jonka viesti on: "mitä-nyt-tehdään-voitasko-jo-tehdä-hei!-joo-tehdään!") ja yleisestä asenteesta tekemistä kohtaan. Millistä tämä on mielestäni erittäin helppo havaita, jos vähänkin tuota koiraa tuntee. Tänään oli hieno päivä, ja mamma oli heti alusta asti kaikkia muita kiinnostavampi!

Tästä on hyvä jatkaa, toivottavasti pääsemme pian taas treenailemaan!

Näyttelynsä aloittelevan pohdintaa...

Vuorokausi vierähtänyt meidän nolosta ensiesiintymisestä. Päätin, että jatketaan treeniä, ja koitetaan tuota seisomista treenata enemmän häiriön allakin. Kotona kun tää sujuu mielettömän hyvin tietty. Itseäni kismittää eniten se, että en saa Milliin näyttelytilanteessa kunnolla kontaktia. Mielestäni tämä on verrattavissa johonkin tottelevaisuusliikkeeseen, koiran tulisi seistä kauniisti tapahtui ympärillä mitä vain. Arvosteluun olen tyytyväinen, sinänsä vastaavalla esiintymisellä se olisi voinut olla huonompikin. Toisaalta, eikös se tuomari arvioikin nimenomaan sitä koiraa, eikä esiintymistä? Vaikka onhan hyvä esiintyminen toki tarpeellista, jotta tuomari näkee koiran rakenteen ja liikkeet, sen ymmärrän.

Toisaalta (nyt kun kerran analysoimaan ryhdyin) kyse on varmasti myös siitä, että olin itse todella hermostunut kehässä ja se tarttui koiraan. Kun treenasimme seisomista ja juoksemista ruuhkaisella käytävällä, sujuivat molemmat erinomaisesti muista koirista huolimatta. Kehässä näytti siltä, ettei ikinä olla seisomista harjoiteltukaan. Ja tunnistin myös itsessäni sen "sisäisen tilan", jonka voin havaita myös joskus koirakoulussa, kun olen väsynyt ja hermostunut. Ja sen ollessa päällä Milli ei tasan tee yhtään mitään, vaan menee lukkoon haistellen maata tai kiinnostuen muista koirista/ihmisistä. Kyse on todella ainoastaan mun omasta sisäisestä tilasta, jota kukaan ihmisistä ei varmasti edes huomaa. Mutta Milli huomaa, ja sen käytös muuttuu salamannopeasti. Näin kävi siellä näyttelyssäkin.

Mutta todella ihmettelen suuresti, miten vakavasti ihmiset voivat koiranäyttelyihin suhtautua. Näin ei-näyttely - ihmisenä koko homma vaikuttaa lähtökohtaisestikin jo hiukan hassulta toiminnalta, etenkin, jos koiria arvostellaan etupäässä ulkonäön mukaan. Sinänsä toiminta on ymmärrettävää rodun jalostuksen kannalta (niin kauan, kun terveyspuoli hallitsee arvostelua ulkonäön kustannuksella), mutta sen vakavuutta en vain ymmärrä. Hemmetti, koirat juoksee ja seisoo kehässä ja tuomari antaa siitä, toki rotuun perehtyneenä, mutta joka tapauksessa hyvin subjektiivisen näkemyksensä. Ja tässä tämä, mitä eniten ihmettelen: miten joku voi todella suuttua ja vetää herneen keuhkoonsa, kun oma koira ei menestykään????? (Ja tämä pohdinta ei liity omaan rotuuni, sillä tällaista käytöstä en mukava kyllä lainkaan havainnut walesi-kehässä.)

Onko tässä näyttelyasiassa nyt joku, mitä en ymmärrä? Toki itsekin olisi pettynyt, jos koirani saisi tyydyttävän, mutta toisaalta, mikä on omistajan ansiota siinä, että koira nyt sattuu olemaan kaunis? Kasvattajan ansion tässä asiassa toki ymmärrän, onhan hän valinnut juuri tämän yhdistelmän, josta esitettävä koira on peräisin. Tokihan myös ostaja valitsee koiran, eli onhan se näin tietty myös omistajan ansiota.
Lisäksi, mikä on yhden näyttelyn painoarvo? Kun kaveri puhisee kehästä tullessaan voittaneen ja muiden sijoittuneiden koirien olevan aivan kammottavia plus muita epäimartelevia kommentoiden, täytyy todella miettiä, onko tällaisen ihmisen päässä ihan aikuisten oikeasti kaikki nakit oikein päin vai onko niitä nakkeja siellä päässä lainkaan.

Olen iloisesti ja myönteisesti yllättynyt, miten avuliaita ja mukavia ainakin walesikehän laidalla oltiin. Sain opastusta ja ymmärrystä osakseni, vaikka olin selkeästi pihalla kehässä. Yhtään pahaa sanaa en ole meidän huonoksi luokiteltavasta esiintymisestä kuullut, enemmänkin "siitä se lähtee"-tyyppistä kommenttia. Ikävä kyllä, myös toisenlaista käytöstä näyttelyssä oli nähtävissä ja jälkeen päin kuulemistani kaverikoirien jutuista kuultavissa. Erittäin harmillista käytöstä on oman koiran voittaneiden koirien (eläinten?) nimittely ja suoranainen herjaus vaikkapa netissä jälkeenpäin... Mitä ihmette AIKUINEN ihminen tällaisella toiminnalla oikein yrittää todistaa? Omaa lapsellisuuttaan, tahtomattaankin. Mut voi kiidättää valkotakkisten miesten saattelemana hoitoon ja koiran vilkkaasti paremmalle omistajalle, mikäli itse vastaavaa joskus teen.

Juuh, jos tästä vielä näyttelyihin uskaltaudutaan ja kehdataan lähteä, voin ainakin ajatella, että tästä on tie ylöspäin! :D