Möllitokoilua

Hieman on viime päivityksestä aikaa. Syksy on ollut sen verran kiireinen ja rankka, että eipä tässä juuri töitä ja koirailua kummempaa ole ehtinyt tekemään. Mutta nyt, TADAA: päivitystä koiraluun!

TAMSKin "kilpailuvalmiiden" ryhmän viimeisellä kerralla pidimme omalle ryhmällemme möllitokokisan. Olimme joutuneet Millin kanssa olemaan poissa kurssin kahdelta kerralta, ja mua jännitti vähän, että miten sujuu. Emmehän olleet lainkaan treenanneet kotosalla kaikenmaailman läksyistä huolimatta... Bädmiii... Mutta toisaalta, Milli tuntui oppivan joka koirakoulukerralla jotain, joka jäi aina päähän. Ja kovin useaa toistoa se ei jaksa, silloin lähtee nenä viemään koiraa. Ja kahtena-kolmena perättäisenä päivänä treenaaminen on meille sula mahdottomuus, sillä ei Milli jaksa kuunnella niin usein mun komentoja. Ja nämä treenithän meillä ovat olleet kahdesti viikossa, joten eipä tuon nenänuuskuttimen kanssa useammin voi treenatakaan, lukuunottamatta hyvin lyhyitä "leikki"tuokioita. Ja tähän kun plussataan emännän laiskuus tehdä kotitreeniä, niin tekosyyseliseli on valmis!

Mutta itse aiheeseen ja pois syiden selittelystä; aloitimme luoksepäästävyydellä. Olin salaa toivonut, että Milli voisi olla alkupäässä, että jaksaisi sitten paremmin suoritukset, mutta ohjaaja laittoi meidät ilmoittautumisjärjestykseen ja jo siinä kohtaa tiesin meidän olevan viimeisiä. Ja niinhän siinä kävi. Olimme rivin häntäpäässä reunimmaisina. Luoksepäästävyydessä Milli on edistynyt huimasti, kun sitä on tehty joka treenikerralla. Alussa Milli suorastaan syöksyi Anna-ohjaajan syliin, hyppi ja pomppi ja riemuitsi, kun joku tuli sitä tervehtimään. Nyt viimeisellä kerralla se istui kauniisti kontaktissa, kunnes Anna oli ihan mun edessäni. Siitä Milli nousi seisomaan, heilautti häntäänsä, nuuskaisi Annan kättä ja siirtyi hänen rapsuteltavakseen ollen kuitenkin kontaktissa muhun. JEE! Ei edes aikomusta hyppiäpomppia tai "purra" iloissaan Annaa käteen... Pieni piip kuului kyllä koiran suusta, mutta katse pysyi mussa ja Milli oli oikein mallikelpoisesti. -------------------------------------> Arvosteluna täysi 10!

Paikallaanmakuu alkoi rivissä ollen heti luoksepäästävyyden jälkeen. Milli pomppasi käskystä mun sivulle (näykäten mua käteen pehmeästi, jostain syystä se on alkanut tehdä sitä hieman turhautuessaan/innostuessaan kovasti). Maahan mentiin yllättävää kyllä ENSIMMÄISESTÄ käskystä! Yleensähän Milli vain ekassa käskyssä kyyristyy hiukan, mutta on epävarman oloinen siitä, mennäkö maahan vai ei. Se vielä makasikin suorasti, eikä lötkötellen vinossa. Palkata sai välillä, joten otin aika varman päälle. Kahden minuutin aikana kävin kolmesti palkkaamassa, vaikkei Milli näyttänyt kertaakaan merkkiäkään ylösnousemisesta. Kun aika päättyi, Milli pysyi käskyyn saakka kauniisti maassa ja nousi "istu"-käskyllä heti istumaan. -----------------> täysi 10! Ja kerroin 3.

Sitten alkoikin odotus, kun jokainen koira meni yksilösuorituksena loput liikkeet. Otin Millin kanssa muutaman seuraamisen patukan avulla ja Annan opettamaa "liikkeestäpysähtymisleikkiä", mutta muuten vain chillailtiin kivillä istuen ja katsellen muiden suorituksia. Vihdoin ja viimein, noin 40 minuutin kuluttua oli meidän vuoromme. Hiukan ennen meitä kentälle oli tullut toinen koiratreeniryhmä (joka ei aiemmin siellä ollutkaan) ja bernien tokokoe porukka siihen aivan meidän suorituspaikan viereen. Berni-ihmisillä oli vielä mukanaan pieniä lapsia, jotka heittelivät tiettykin palloa.... Olin ihan varma, etten voi päästää Milliä edes irti suoritusten ajaksi, kun yhtäkkiä muutoin niin hiljainen kenttä olikin täynnä häiriötä.

Aloitimme seuraamisella. Asetuimme lähtöasentoon nenä suoraan kohti lähellä olevia bernejä, mutta yllättäen Milli tarjosikin niin kiinteää kontaktia, että uskalsin ottaa hihnan pois. Kuitenkin, kun lähdimme liikkeelle Annan käskystä, Millin nenä kääntyi maahan... Pienen herätyksen jälkeen Milli kuitenkin seurasi loppuajan kauniisti kontaktissa. ---------------> pisteet 8,5, kerroin 3.

Seuraavana oli vuorossa liikkeestä pysähtyminen. Valitsin maahanmenon, ehkä hieman riskisti, koska yleensä seisominen oli Millillä parempi. Kuitenkin tänään aiemmin maahanmeno oli sujunut seisomista paremmin, joten päädyin maahanmenoon. Alussa oli taas pieni kontaktiongelma, kun Milli sivulla istuessaan katseli muualle. Pieni "kröhöm" palautti sen kuitenkin maan pinnalle ja maahanmeno sujui ongelmitta, kuten myös loppuliike. Huolimatta niistä berneistä siinä nenän alla! ---------------------------------------------> pisteet 9, kerroin 2.

Luoksetuloa hieman jännitin, koska tässä Millin juoksu suuntautui suoraan kohti pallolla leikkiviä, juoksevia ja huudahtelevia lapsia, jotka olivat noin viidentoista metrin päässä mun selkäni takana. Hyvän kontaktin vakuuttamana uskalsin kuitenkin ottaa hihnan pois ja kävellä koko matkan "matka riittää"-huutoon saakka. Pyysin Millin sivulle, ja se tuli! Ei mennyt ohi kohti lapsia ja bernejä! Sivulle tulo jäi alussa vinoksi, jota korjasin pienellä sormen heilautuksella, mutta se tuntui pieneltä verrattuna siihen, miten haasteellinen luoksetulotilanne alkujaan oli!
-------------------------------------------------------------------> pisteet 9,5, kerroin 2.

Hyppy jäi meiltä väliin, koska Annalla ei ollut avainta mukanaan, emmekä saaneet estettä kontista.

Kokonaisvaikutelmasta saimme 9. Piste vähennettiin Millin pienen hajamielisyyden takia, mutta sellainenhan se on luonteeltaan. En olisi ikinä uskonut, että olisi noin hyvin voinut yleensäkään mennä. Millin normaaliin kontaktiin verrattuna Milli pysyi tänään kontaktissa kympin tasoisesti. :)

Loppupisteet olivat siis 111,5 / 120 p. Ja sijoitus oli meidän seitsemästä koirakosta toinen. Anna oli hankkinut kaikille palkinnot. Koska tiedän, että Milli on aika tuuliviiri tuon tottelemisen suhteen, olen tyytyväinen, että täksi päiväksi sattui sitten se hyvä päivä. :)

tottisesteellä

Eilen pikkiskoulussa harjoittelimme tottisestettä. Se olikin pikkiksen vika kerta tältä erää. Palaamme ehkä sitten seuraavalle kurssille, kun tamskin kurssi on käyty. Teimme seurauttamista ja liikkeistä pysähtymisiä, ja koetin ottaa mukaan lisää kehua vireystilan nostamiseksi. Ja kyllä se onnistui ihan kivasti. Milli seuraa tosin edelleen melko kaukana mun jalasta, ja nenä haahuilee välillä maata kohti... Minkäs sille voi, kun toinen on syntynyt isoksi nenäksi tähän maailmaan! :)

Estetreeniä teimme myös. Milli seuraa edelleen tasan tarkkaan mun kättäni, kuten agilityssäkin. Tästä tuntuu pikkuhiljaa tulevan ongelma meille. Joudun ohjaamaan Millin tarpeeksi pitkälle esteen taakse seisomaan, muuten se hyppää yli ja jää nenä kiinni esteeseen seisomaan toiselle puolelle. Siis liian lähellä. Siitä se ei kykenisi enää ponnistamaan toistamiseen esteen yli. Toistaiseksi keskityimme alokasluokan hyppyyn, eli koira jää toiselle puolelle seisomaan, ja omistaja kävelee koiran luo ja istuttaa sen viereensä. Menimme Millin kanssa estettä kolmella laudalla tällä kertaa.

Muutaman kerran kokeilimme avoimen luokan hyppyä, niin, että koira tulee uudelleen esteen yli ja sivulle. Sekin sujui muuten ihan hyvin, mutta Milli on niin lähellä estettä, että se pääsee nippanappa siitä uudelleen yli. Lopuksi sain sen kauemmas, mutta kädellä pitää ohjata tosi paljon, niin paljon, että ylävartaloni on esteen yli...

Mun on varmaan itse opittava häivyttämään yleensäkin käsimerkkejä aika paljon, jotta Milli kuuntelisi sanoja. Se onkin sitten helpommin sanottu, kuin tehty!

tokotokotoko ja mättshöy

Aloitettiin sitten Pikkuhukan rinnalle toinen koirakoulu. Päästiin tamsk:n kilpailuvalmiiden ryhmään tokoilemaan yhdessä Taikan ja Hannan kanssa. Tosin tuo Pikkis loppuu tänään, joten kauaa eivät treenit ehtineet olla yhtä aikaa.

Maanantaina olimme ensimmäistä kertaa tamsk:n treeneissä. Saatiin heti kotiläksyksi opetella seuraamista lelulla, ei namilla. Olen itsekin pohtinut tuota namiseuraamisen roplemaatiikka, kun Millihän seuraa sitä namia niin intensiivisesti, että tippui agiesteeltäkin, A:n päältä kun mun käsi harhautui. Siitä on siis päästävä eroon. Ja sain luvan nostaa koiran vireystilaa entisestään, jotta seuraamisesta tulisi energisempää. Aiemmin Millillä on ollut ongelmia liian vireän sähläämisen kanssa, joten olen ollut arka kannustamaan liikaa. Nyt tosin koirakin on jo vanhempi, ja toki fiksumpi :D. Harjoittelemme siis seuraamista jatkossa lelu ja leikkipalkkiolla ja suuremmilla kehuilla!

Mätsärissä oltiin myös maanantaina. Sinistä tuli takakorkeudesta(!). Iik, ei näyttelyssä meille sellaista ole sanottu! Tiputtiin heti sinistenkin kehästä pois, kun ollaan nyt sitten niiiin takakorkeita. Mutta Milli esiintyi maailman hienoiten! Siitä pisteet kotiinpäin. Ihme kyllä Taikakin sai noottia hännän kantamisesta korkealla, vaikka niinhän tollerin kuuluu tehdäkin! Oli kyllä Taikankin esiintyminen hienoa katseltavaa, niin reippaasti häntä PYSTYSSÄ ja hyvällä asenteella mentiin kehässä.

Ikaalisten näyttely 16.8

No niin, tällästa sieltä tuli mukavalta Annaliisa Heikkiseltä:

"Hyväntyyppinen, sopusuhtainen narttu, joka saisi olla vankempi kauttaaltaan. Hyvä pää ja kaula. Etuosa saisi olla paremmin kulmautunut ja eturinta voimakkaampi. Vielä kovin litteä runko, riittävät takakulmaukset. Liikkuu hyvin takaa, edestä hieman löysästi. Hyvä turkinlaatu, hyvä luonne."

Ja suullisena palautteena tuli, että koira todennäköisesti kehittyy vielä tästä ja kokonaisuutena kaunis narttu. Ja toi hyvä luonne - kommentti ilahduttaa mua erityisesti! Milli käyttäytyi hyvin, mielestäni seisoi melko levottomasti, mutta ulkoapäin kuulemma näytti ihan kauniilta. EH siis tuli.

Nyt jo kolmas arvio, jossa ilmaistaan koiran olevan "vielä kehittymätön", joten taidetaan ainakin tää loppuvuosi pitää näyttelytaukoa! :D

Jäljestystä

Taas sai emäntä opin jäljestyksestä: älä koeta jäljestää, tai siis älä kuvittele, että koira jäljestää, mikäli sinulla on lihaköntti kädessä. Lopputulos on näes seuraavanlainen...

Jälki oli n. 100 m-makuu-100 metriä. Lihaköntti siis oli kädessäni, koska viimeksi jäljen päähän laitettu liha kuhisi muurahaisia. Yäh. Nyt ajattelin olevani "fiksu", ja "heittäväni lihan koiralle jäljen päähän". Ääs if.. Koirahan näes katsoi mua n. 5 metrin välein "jokosaantonlihanjoohan"-ilmeellä. Jälki eteni siis aika hitaasti ja kaarrellen, mutta koira pysyi silti jäljellä. En tiedä, kuinka ison virheen tein, kun opastin koiraa jäljelle nuuhkimalla itse maata kuuluvin "nuuhnuuh"-äänin. Ainakin tuo sai Millin kiinnostumaan uudestaan jäljestä. Seuraavaksi viideksi metriksi...

No, mutta hyvääkin tässä oli, sillä Milli löysi kuitenkin perille ja eteni koko ajan oikeaan suuntaan jäljellä. :D

Pupudameilua

Mikä kumma siinä on, että jotain asiaa aina ajattelee tekevänsä, mutta loppujen lopuksi ei siihen kuitenkaan ryhdy? No, meillä pupudameilu on yksi näitä asioita. "Pitäispitäispitäis", mutta loppujen lopuksi aina huomaa, että taas kuukausi mennyt ilman pupudameilua..

Pupudamihan on siis dami, tässä tapauksessa 500 grammainen punainen pötkö, jonka ympärille on kiedottu pupun nahka. Millistä pelkkä dami on tylsä, mutta pupunnahkaan tarttuminen onkin sitten jo aivan mahtijuttu! Tuon kokoinen dami on jo ainakin meidän mittakaavassa painava, ja aluksi sainkin miettiä pääni puhki, että miten saan lurpan ottamaan damin suuhunsa. Koira joutui näes etsimään oikeaa kohtaa aika pitkään, roikottaen sitä aluksi narusta, sitten päästä, mutta löysi viimein hyvän kanto-otteen ammattimaisesti damin keskeltä syvällä suussaan kantaen.

Tänään vihdoin, pitkän tauon jälkeen, innostuin raahaamaan pupudamin mukaan lenkille. Menimme helppokulkuiseen sammalpohjaiseen kuusimetsään. Heittelen neitokaiselle pupudamia, ja innosta puhkuen se palautti damin kerta toisensa jälkeen. En tosin viitsi pilata sen intoa kovin monilla toistoilla. Piilotin myös damia metsään koiran odottaessa paikallaan. Vaikka menin jo melko kauas koirasta ja sotkin omaa jälkeäni risteilemällä edes takaisin, löytyi pupudami aina alle puolessa minuutissa. Luulen, että Milli jollain lailla mun käytöksestäni näkee, mihin lasken pupudamin, vaikka kuinka koita jatkaa mukapiiloitusta damin jättämisen jälkeen.

Vaikka tauko on ollut pitkä, oli kiva huomata, että edelliseen kertaan tapahtui edistystä. Milli kantoi damia varmoin ottein häntä iloisesti heiluen, eikä repinyt pupunnahkaa, kuten aiemmin. Palautukset tulivat SUORAAN mulle! Se ei koettanut kertaakaan omia pupudamia itselleen, eikä viivytellyt palautuksissa. Liekö osuutensa sitten ollut sillä, että aamuruoka oli antamatta? Otin nimittäin ruokanappuloita annoksen verran metsään mukaan piilotusta varten. Ja kyllähän ne noutopalkkiostakin kävivät!

Pitäisi vissiin lahdata jokin varis, että pääsisi treenaamaan linnullakin välillä. ;)

Kyiden armoilla

Olin juuri päivää aiemmin varoitellut meillä vierailleita Lissua, Eevaa ja Maijua plus Hippi-vesikoiraa nurkillamme lämmittelevistä käärmeksistä, kun lähdimme maalle Aholaan. Ihan kuten aiemminkin tänä kesänä, Milli sai vedellä siellä vapaana pitkin peltoja ja jahdata räksyjä niin paljon kuin jaksoi. Kaikki meni ihan hienosti, siis vanhaan tuttuun malliin, kunnes koitti perjantaiaamupäivä.

Makoilin pihalla aurinkoa ottaen koiran kirmatessa ahonlaitaa. Ajattelin juuri lähteä vaihtamaan pikkubikineitä kumppareihin ja mustikkaämpäriin, kun lurppa kellahti pihanurmelle uupuneen näköisenä. Olin ottamassa pelloilla itsensä kuranneen likatassun suihkuun, kun huomasin pisamaisen posken olevan turvoksissa. Ja se turposi silmin nähtävää vauhtia. Ihan kuin eläimellä olisi ollut tennispallo huulen sisässä. Kylmä todellisuus iski kun katselin epäuskoisena koiran naamaa. Amppareita, toivoin. Mutta eipä olleet. Asiat ovat erittäin usein sellaisia, miltä ne näyttävät, ja niin oli nytkin.

Onnistuimme saamaan monen puhelun jälkeen Oriveden päivystävän ell kiinni. Muutaman tunnin ja puolentoista kyytabletin jälkeen saimme turvotuksen valtaaman koiranpään jatko-osineen Länkipohjaan lääkärille, jossa meidän silmissämme HYVIN vaisu Milli heilutti iloisena häntäänsä ja tutki paikkoja sellaisella innolla, että lekuri pohti, että voisiko käärmeen purema koira olla niin innokas ja reipas. Voi, Millihän heilutti häntäänsäkin nukutuksen alaisena, kun kuulin Timon äänen... Kuonosto löytyneet puremakohdat veritippoineen kuitenkin varmistivat asian, ja Milli sai niskaansa antibiootit, kortisonin ja kipulääkkeen. Ja mukaan antibioottikuurin. Ohjeistus oli juottaa koiraa, jos se ei suostuisi juomaan, se tulisi viedä tiputukseen. Onneksi Milliä on helppo huijata laittamalla vesikupin pohjalle kinkkua.

Kaksi päivää meni tästä toipumiseen. Kissa on ollut maalla jo kaksi viikkoa vapaana, mutta jotenkin en osaa sen puolesta pelätä. Millin tyyli edetä pää alhaalla poukkoillen sinne sun tänne altistaa sen käärmeenpuraisuille ihan eri lailla, kuin kissan varovaisen harkitseva istuskelu viljasiilon reunalla. En todellakaan usko, että kuonopuremasta huolimatta tuo pieni lehmämäinen eläin on edes huomannut koko käärmettä. Tuntenut vain yhtäkkiä olonsa heikentyneen ja tullut takaisin pihalle lepäämään. Huoh, se ei siis edes oppinut tästä mitään!