Agilityä toistamiseen

Tuleekohan tästä kirjoittamisesta enää mitään, kun tätä koiramammaa niin jännittää tuleva ensiesiintyminen näyttelyssä? Kun näyttelypostia saapui meille keskiviikkona, vai torstaiko se oli, tunsin kummaa vatsan vääntelyä sisuskaluissani, joka jatkuu edelleen. Pakoreaktio yllättää heti, kun kuulenkin sanan "näyttely". Ei kukaan haluaisi tulla esittämään tuota tyttöstä?? :D Eheh... voiko joku hemmetin KOIRANÄYTTELY edes jännittää näin paljoa!!!??? Nimimerkillä "ammattinsa puolesta esiintyvä"

No, mutta selkä suoraksi ja asiaan tämän tunteiden purkauksen jälkeen. Eli, meillä oli siis agilityssä toinen koirakerta tämän viikon torstaina. Kaksi koiraa treenasi hallissa aina yhtäaikaa muiden odotellessa autossa. Milli treenasi onneksi Taikan kanssa, herkempi hipiäinen koiraihminen kun olisi voinut ottaa pahastikin nokkiinsa Millin rynnätessä (lievästi vähätellen) muutamaan otteeseen sermien ja kaikenmaailman väliseiniksi aseteltujen vilttien läpi moikkaamaan Taikaa, tai oikeastaan Hannan nameja. Jotain iloa tästä sentään Hannalle ja Taikallekin oli, sillä Milli tuli samalla opettaneeksi Taikalle putken läpi menemisen. Hanna oli levitellyt putken pohjalle nameja Taikaa varten, ja Millihän syöksyi toki juuri sillä hetkellä putkeen sermin raosta namien kimppuun. No, Taika toki sitten perässä, ettei Milli ehdi kaikkia nameja napata. Korvat lerpattaen ja häntä puolelta toiselle iloisesti viuhtoen Milli pian palasi reissultaan omalle puolelle jatkaamaan estettä.

Esteen ylitys sujui hienosti. Millin hyppy vie vatsan koristekarvatkin puolisen metriä esteen yläpuolelta, joten tiputuksia ei tapahtunut. Muutaman kerran ohjatessani koiraa vasemmalla puolellani oikeaa kättä käyttäen Milli ymmärsi minun tarkoittavan "hyppää"-sanalla esteen sivuseinän läpi menemistä. Ja kyllähän Milli siitä pienestä raosta siinä sivuseinässä ihan ketterästi menikin, vaikka sen mahtumista aluksi epäiltiin. Mutta tähän väliin voin kyllä kertoa, että walesinspringerspanieli totisesti näyttää isommalta kuin onkaan, sillä Milli menee aivan suvereenisti myös koiraporttimme piskuisesta kissanluukusta läpi tilaisuuden koittaessa. Portti on niin pieni, että kuka tahansa, joka meillä on käynyt, ei ole voinut aluksi uskoa koiran portista mahtuvan. Itsekin hämmästelin muutamaan otteeseen portin asennuksen jälkeen, että Milli ilveellä tuo aina iloinen eläin oikein tuosta läpi/yli tuli. Se ylikään ei muuten olisi mahdoton, mutta portti on portaiden yläpäässä, jossa ei ole tilaa ponnistaa, eikä siinä ole myöskään vaakatasossa tankoja, joiden yli voisi apinoida. Ja kyllä, todistetusti koirakin voi apinamaisesti asetella tassunsa rakoihin ja kiivetä aidan yli, se on nähty Millin ollessa pieni...

Joka tapauksessa, asiaan: hypyissä ilmeni myös seuraavanlainen ongelma. Olen liian hidas. Jos lähden muutama askel koira edestä ohjaamaan hyppyä, on koira jo esteen yli kun itse vasta hengailen esteen laitamilla. Niinpä tässä kävi, kuten oletettua: Milli oppi kääntymään joka kerta hypyn jälkeen minua(=namia) vastaan. Kääntymisen oppiminen tapahtui hetkessä. Ohjaajan kehoituksesta jätin koiran odottamaan, ja menin itse jo valmiiksi esteen kohdalle, jotta olisin valmiina ohjaamaan koiraa seuraavalle esteelle. Siitä eteenpäin homma lähtikin sujumaan. Kokeilimme myös esteen ja putken yhdistelmää, ja kun pääsimme kääntymis-ongelmasta eroon, sainkin ohjattua Millin esteeltä suoraan putkeen, jonka jälkeen palkkiota naamariin. Muutaman kerran Milli yritti hieman varioida rataa muun muassa kokeilemalla, josko putken päällä voisi kävellä, tai jos sen yli hyppäämisestä saisikin namia. Miksi tehdä asioita joka kerta samalla tavalla, vähän tylsää?

Renkaan läpimeni sujui hyvin. Päätimme nostaa rengasta Millille, sen pää kun lähes osui renkaan yläreunaan läpi mennessä. Noston jälkeen rengas muuttui Millin mielestä oudoksi ja menimme muutamaan otteeseen harhareittiä. Lopulta Milli ohjautui esteen läpi, kun tajusin kokeilla hieman rauhallisempaa lähestymistä ja selkeää ohjaamista (=käsi renkaasta läpi). Sen jälkeen rengaskin muuttui taas kivaksi jutuksi.

Välillä Milliä sai hieman rauhoitella, se kun selkeästi nautti esteistä (ja niistä sermeistä koirien välissä, niistä kun oli kiva mennä läpi ja kaataa niitä Taikaa kurkkiessa) ja tästä seurasi kiihtymystä, joka alkoi tiettyyn pisteeseen mennessään näkyä keskittymiskyvyttömyytenä. Tosin, tämäkin ongelma saattoi johtua osin omasta innostuneisuudestani. Täytyy yrittää hallita ja rauhoittaa omaa käytöstäni, jotta Millinkään tunteet eivät karkaisi käsistä.

Eilen oli Milli perjantaihoitopäivä Hannan ja Taikan luona, ja tänään samoin. Pian tuo nukkuva samettiturpa pääsee jälleen suosikkikyläilymestaansa meidän lähtiessämme Timon papan hautajaisiin.