Keväistä menoa mätsäreissä ja metsässä

Oho, meneepä aika nopeasti! Töitä on jäljellä enää hieman yli kolme viikkoa. En ole hetkeen tännekään kirjoittanut.

Ollaan Millin kanssa viime aikoina käyty Pikkuhukan tunneilla. Mainitsemisen arvoista on kunniakas toko-esteen harjoittelu, jonka ajaksi päästin Millin vapaaksi. Este sujui hienosti ja koira kääntyi esteen toiselle puolen seisoen paikallaan odottamaan minua. Koulutus on muutenkin sujunut todella mukavasti ja Milli on ollut kontaktihaluinen. Kontakti on meillä hyvin tilannesidonnaista, toisaalta treenipaikalla Milli tapittaa kiltisti mua ja tottelee hyvin, toisaalta metsälenkeillä riistavietti vie lurppaa niin, että koko koira tuntuu muuttuvan yhdeksi isoksi nenäksi. Ja nenällä ei luonnollisestikaan ole kuuloaistia... Tällä hetkellä en tiedä, mitä voisin tuon metsälenkkeilyn suhteen tehdä. Jo riistan haistaminenkin on Millille niin suuri palkinto itsessään, ettei sitä korvaa mikään muu. Kontaktia voin yllin kyllin harjoitella eri tavoin kotona, pihassa, kävelytiellä ja kentällä, mutta metsässä koira muuttuu aivan erilaiseksi. Tällä haavaa paras, mitä voin tehdä, on rajoittaa irti lenkkeilyä. Hihnassa ötökän pitää ottaa edes jonkinlainen, joskin nanosekunteja kestävä, kontakti muhun, kun taluttimen pituus loppuu kesken. Käytännössä siis se menee näin:
Milli haistaa jäniksen/linnun tmv. jäljen --> häntä viuhoo, jalat teputtaa, koira rynnii eteenpäin täydellä teholla -->fleksi napsahtaa lähes rikki, kun koko hihnan pituus on käytetty --> Milli istuu, vinkuu, rapsuttaa, vinkuu, haukkuu, rapsuttaa, teputtaa jaloillaan,vinkuu, pyörii, vilkaisee olemattoman lyhyesti muhun ja jälleen aloittaa kuvion alusta.--> Minä koetan odottaa hetkeä, että koira katsoo minuun ja löysää (vahingossa) hihnaa --> kun tällainen hetki vihdoin tulee, ehdin astua kaksi askelta eteenpäin, kun tämä kaikki alkaa jälleen alusta. --> vaikka kuinka itseäni psyykkaan, menee minulta huonolta koiranomistajalta täydellisesti hermo ja kiroilen hihnanpäässä --> kilometrin kävely kestää puoli tuntia...
Puuh... pitäiskö vaan lenkkeillä kaduilla...?

Noh, tästä johtuen sitten olin hieman peloissani, kun menimme koirakoulun viimeiselle kerralle metsään lenkkipolun varteen harjoittelemaan hakua. Olin aivan tuhatvarma, että Milli karkaa hajun perään ja haukkuu pomppien samalla kaikki luonnon rauhaa kaipaavat tuulipukuiset lenkkeilijät (jotka eivät pidä koirista).
Haku toimii niin, että ensin joukko ihmisiä tallaa maastoa pitkin poikin, ei kuitenkaan polkuja pitkin. Näin alkuharjoitteluvaiheessa sitten joukosta valittu maalimies ottaa hieman kontaktia harjoittelevaan koiraan namien ja kehujen muodossa, jotta koira kiinnostuivi hakeutumaan kyseisen maalimiehen luo. Tässä vaiheessa Milli oli myyty. Sitten maalimies poistuu suoraa reittiä metsään korkeintaan parinkymmenen metrin päähän ja kyykistyy piiloon. Omistaja näyttää koiralle suunnan kädellä, ja sanaa hakusanan. Meillä sanaksi otettiin "ukko". Koiran tavoite on siis löytää piilossa oleva ihminen ja lopulta oppia tuomaan ihminen takaisin omistajan luo. Alkuvaiheessa piilossa oleva maalimies antaa koiralle nameja koiran hänet löydettyä ja syöttää namia koiralle kävellessään pois piilostaan omistajaa kohti. Tämän vaiheen arvelin etukäteen olevan Millin kohdalla vaikea, mutta sainkin olla ylpeä pienestä lehmästäni, kun se häntä heiluen toi ihmisen perille saakka. Tätä aiomme jatkaa vastakin!

Mätsäreissä olemme myös olleet kaksikin kertaa sitten viimeisen kirjoituksen. Molemmat ovat olleet jäähallilla, eikä kummastakaan mainittavaa menestystä ole tullut. Toisessa Milli sai punaisen nauhan ja toisessa sinisen. Neiti esiintyi muuten erittäin hyvin molemmissa, mutta sinisten kehässä Milli luuli hölmöyksissään ohitsekävelevää tolleria Taikaksi, ja kesken juoksun hönki sen perään. Tuomarihan tietysti näki tämän tilanteen, eikä oletettavastikaan arvostanut Millin kehäkäytöstä. Muuten olen tyytyväinen esiintymiseen. Oikeita näyttelyitä ajatellen on minulla itselläni tässä enemmän harjoiteltavaa kuin koiralla!