Toukokuu tuo jo kesää edetessään. Olemme rohkaistuneet lämpöisinä päivinä metsälenkeille, eikä näkyvissä ole onneksi ollutkaan lainkaan käärmeitä, vaan ihania vaskitsoita. Muutama päivä sitten olimme lenkillä Hannan ja Taikan kanssa ja törmäsimme vanhalla metsätiellä turkoosipilkulliseen melko isoon vaskitsaan. Tarkkailimme kaveria hetken ja sekin taisi katsella meitä ollen liikkumatta paikoillaan. Kosketin sen selkää varovasti, mutta se vain oli liikkumatta. Viimein se säntäsi liikkeelle luikerrellen, kun Milli tuli jo olisi tokikin halunnut sen lahdata. Sain onneksi koiran pidettyä aisoissa, kunnes tämä, ilmeisestikin uros sukupuoleltaan, oli kadonnut heinikkoon. Hannan selvitystyön mukaan vaskitsat liikkuvat yleensä vasta iltahämärissä, mutta tässä meidän metsikössämme olen nähnyt usein vaskitsan paistattelemassa päivää polulla päiväseltäänkin. Täytyy vain toivoa, että nuo kauniit liskot pysyisivät poissa tästä meidän pihamaalta, ettei niille käy niin kuin sille onnettomalle sisiliskolle, joka päätyi pihassa olleen Rapsun saaliiksi häntänsä pudottamisesta huolimatta... On kyllä mahtavaa asua täällä metsän vieressä ja seurata kevään edistymistä, valkovuokkoja, leskenlehtiä, sinivuokkoja, ketunleipien kukkia, koivun hiirenkorvien puhkeamista ja muutenkin luonnon heräämistä kevääseen! Parasta on nähdä harvinaisempia havainnoitavia eläimiä, kuten juurikin vaskitsoita lämpiminä päivinä. Käärmeisiin sen sijaan törmää useammin kuin toivoisinkaan...
Tänään Hanna ja Jari olivat tehneet aamupäivällä koirillemme ensimmäisen verijäljen vereen kastetulla sienellä. Jälki kulki ensin n. 100 m suoraa, ja kääntyi sen jälkeen 90 astetta vasemmalle, jatkuen yhä 50 metrin päähän. Siellä koiria odotti lihapulla palkintona. Mietiskelin lenkin aikana, miten Milli tulisi suoriutumaan jäljestä, kiinnostaisiko se sitä lainkaan, vai olisivatko jänisten ja muiden eläinten jäljet mielenkiintoisempia. Jännitin ihan turhaan. Millin suoriutuu ihkaensimmäisestä, kaksi tuntia vanhasta verijäljestään todella loistavasti. Käännös sai sen hämäytymään kahden metrin verran sivuun jäljeltä, mutta se tajusi pian erheensä ja otti ilmaivainulla oikean suunnan. Se palautti nenänsä maahan ja nuuski jäljen loppuun saakka. Minä luulin jo meidän eksyneen jäljeltä käännöksen jälkeen, kun en nähnyt merkkiä puussa, mutta onneksi luotin Milliin, sillä se vei meidät suoraan oikeaan paikkaan. Milli ei meinannut uskoa jäljen loppuneen lihapullan jälkeen, vaan se koitti etsiä jäljelle jatkoa. Sain houkutella sen nakilla luopumaan yrityksestään. Sen verran positiivinen kokemus oli tämä, että yritetään heti huomenna uudelleen samalla, silloin jo yli vuorokauden vanhentuneella jäljellä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti