Eilen tapahtui jotain historiallista. Siitä ei voi syyttää pakkasia, ei ruokia, ei seuranpuutetta eikä mitään muutakaan ulkoista syytä. Milli, the aina-valmis-ulkoilija, ei HALUNNUT lenkille. Pikaiset pissit ja kakat metsään, mutta lenkkeily oli ihan totaalisen poissa valikosta. Ketjupannan ilkeästä kireydestä huolimatta eläin veti itseään uutterasti ulko-ovea kohti. Ei auttanut mikään. Se halusi sisälle. Ja mitä se sitten teki sisällä? Ei mitään. Makasi apaattisena sohvannurkassa. Ainut syy, miksi en lähtenyt kiikuttamaan sitä eläinlääkärille, oli se, että ruoka kuin ruoka maistui ja palloleikkiin intouduttiin uudella joululahjalla, jos vain joku ihminen aloitti leikin.
Ulkoilu sujui sitten yöllä, kun päästin eläimen tuohon Muuramen luontopolulle vapaana lurppailemaan. Siinä sitten juostiin, haukattiin lunta ja pompittiin oikein olan takaa. Mutta omistaja ei halunnut enää hieman ennen puoltayötä lähteä lenkkilenkille reippailemaan, joten 15 minuuttia riehumista sai siltä erää riittää. Ehkä Milli vastustaa näitä jo useamman päivän jatkuneita hihnalenkkejä?
On myös toinen syy (Ai have tuu things Ai want to toolk about.... ;) ), miksi epäilen sen ajan vuodesta olevan lähellä. Tai oikeastaan kaksi syytä:
a) tunnin lenkillä pissiä piti likimain 15 kertaa. Eikä tavispisu riittänyt, vaan piti nostaa takapää hankivallia vasten mahdollisimman ylös. Näyttipä se typerältä! Koiran takapuoli korkealla lumivallin päällä, ja nenä lähes kävelytiessä. Ja välillä nostettiin koipea, istuma-asennossa tosin, jotta olenpiankiimassa-viesti kirjautuisi mahdollisimman ylös vallia. Milli taitaa haluta miehekseen vain niitä isoja koiria..
b) Edelliset juoksut alkoivat laskujeni mukaan seitsemän kuukautta sitten. Ja sitä edellisistä oli silloin kulunut juurikin seitsemän kuukautta. Kiva, että tulee vähän harvemmin kuin puolen vuoden välein, mutta toisaalta joulu-juhannus-rytmi olisi ollut aikas buenissimo.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti