Millin Jekyll & Hyde - ominaisuudet

Ollapa sitten lomalla ja jättää koira hoitoon. "Juu, ei se ole tuhonnut enää piiitkiiin aikoihin mitään" on vihonviimeinen lause, joka kannattaa ääneen lausua koiraa hoitoon viedessä. Huoh ja puoh. Milli neiti päätti sitten testailla hoitoperhettä eli Hannaa, Taikaa ja Jaria, oikein urakalla. Se taantui pikkupennun tasolle muun muassa paskantamalla lattialle (vatsa ei ollut sekaisin, ihan taviskikkareet) Hannan ensimmäisenä työpäivänä ja aloittamalla tavaroiden levittely- ja pureskelushown jäädessään yksin Hannan kotiin. Sen sijaan omassa kotona, jossa Milli vietti Hannan työpäivät, tyydyttiin vain ovien availuun ja eläintenkaapin penkomiseen. Oli kuulemma myös joku aamu koettanut herättää isänäväen sängystään, jota meidän aamu-uninen koira ei kyllä pikkupentuajan jälkeen ole tehnyt. Pikemminkin päinvastoin, se nukkuu sikeästi ja mielellään pitkään aamusella. Huoh ja voih. Kaiken päällepäätteeksi Hannan käsi katkesi liukkaan kelin ja Millin yhteisvaikutuksesta.

Mielelläni pääsisin koiran pään sisään... Miten fiksu musta tulisikaan!!

Muuta jaettavaa yleiseen paheksuntaan kurittomasta piskistä voidaan lukea loman jälkeiset lenkkimme. Loman aikana Milli vietti hihnalenkkielämää (täysin ansaitusti). Heti ensimmäisellä (vai toisella) lomanjälkeisyhteislenkillämme päästettyäni Millin vihdoista viimein vapauteen se bongasi kuin bongasikin pikkulinjojen alta jäniksen. Ja eikun perään. Ikävä ja ihme kyllä myös Taika lähti jostain syystä jänöjussin kintereille kuin rasvattu salama. Ensin se oli jossain kaukana edellämme haukusta päätellen, ja kun kuulin haukun kääntyvän meitä kohti, astelimme metsään, josta sattumalta myös koirien reitti kulki. Karjaisin niin vihaisesti kuin pystyin Milliä luokse, ja maailman kolmas ihme tapahtui; se tuli kesken jänistyksen hyvin hyvin matalana luokseni. Kehumiset vaihtuivat kyllä tukkapöllyyn siinä vaiheessa. Taisi parkaeläin luulla, että mamma sai sen juoksemalla kiinni kesken jahtauksen! Ja sitten vielä yksi ihme, Taika jatkoi ajoa ja ensi kertaa saimme kuulla myös tollerin taitavan ajohaukun salat.
Viimein Taika the Kettu Repolainen kuitenkin palasi, varmaan tajusi olevansa yksin jänöjussin kimpussa ja palasi ihmettelemään, minne Milli jäi.

Noh, tarina ei lopu vielä tähän. Tänään olimme jälleen lenkillä. Pyrin nyt pitämään Millin "lähellä" (suhteellinen käsite) huutelemalla sitä "tännepäin"käskyllä aina, kun se hiemankin katoaa metsikköön. Yhden kerran jätti tällä lenkillä tottelematta käskyä, ja vihaisen karjaisun jälkeen korviaan taaksepäin luimisteleva walesi ilmestyi pikaisesti parikymmentä metriä meidän peräämme. Häntä alhaalla se seisahtui kauas meistä ikään kuin katselemaan, että saako tulla luo vai ollaanko vihaisia. Kävelin Hannan kanssa luimistelevan koiran luota yhä kauemmas, kunnes kutsuin sitä hetken päästä iloisesti ja kehuin, kun se laputti salamana paikan päälle. Joskus näinkin!

Niin, ja lenkeillä ei nyt ole ollut edes nameja mukana. Ilman nameja käskyt näyttävät menevän jopa peremmin perille. Namien kanssa Millin ilme on sellainen, kuin se ajattelisi, että "emmä nyt jaksa tulla sinne vain syömään kun mieluummin haistelen". Tuntuu kivalta, kun koira tulee luokse vain mun käskyn takia, eikä namin. Ja tuntuu tottelevankin paremmin!