Aitoa draamaa ja sydämen tykytystä

Eilen torstaina lähdimme lenkille ihan normaaliin tapaan, ihan normaaliin aikaan ja ihan normaalin päivän päätteeksi. Kävelimme ihan normaalisti sitä ihan normaalia reittiä (Hannan esittelemänä: "ensin tonne, sitten tosta ja sit tuolta" ;) ). Kaikki oli ihan normaalia.

Olimme kävelleet siis ihan normaalisti noin puolisen tuntia, kun yhtäkkiä kesken meidän kiivaan ja henkevän keskustelun ryhdyin pälyilemään hiukan, että missähän se koira on. Ei muuten näkynyt missään. Huutelin, odottelimme ja houkuttelimme. Milli oli kadonnut.

Ensimmäisen puoli tuntia, sen iltaisen auringonlaskun ajan, kuljimme ympyrää siinä kohdin, missä Milli oli kadonnut. Sitten laajensimme etsintää Lintukallion tielle päin, jossa sain panikoivaan päähäni ajatuksen, että Milli on juossut jonkin eläimen perässä läheiseen Matkajärveen. Olin vakuuttunut, että jotain sille oli sattunut, kun jo yli puoli tuntia oli ollut poissa. Tässä vaiheessa soitimme molempien miehet apuun. Timo tuli järveä pitkin vastaan ja Jari ajeli autolla metsäautoteitä. Mietin jo kaikki pahimmat vaihtoehdot läpi: susi söi Millin (ilman ääntä ja ei täällä muutenkaan paljon susia ole), se juoksi 9-tielle ja jäi auton alle (pääsisikö se hirviaidan ali + tie on melko kaukana) tai sitten tippui läheiseltä korkealta kalliolta ja makaa verissään jossain puskassa.

Järvellä ei näkynyt merkkiäkään uponneesta koirasta. Onneksi. Päätimme palailla Kaarinan polulle ja lähemmäs Millin katoamispaikkaa. Timo lähti hakemaan autoa järven toiselta puolelta ja jakoi mennessään puhelinnumeroaan ihanille avuliaille ihmisille. Mieltäni rauhoitti hieman se, että alueella oli yön pimetessä alkamassa koirien Haku-treenit juuri sillä alueella, millä PikkuLehmäni katosi.

Kävelimme Hannan kanssa juuri hakuporukkaa kohden, kun Jari soitti kysyäkseen, oliko Millillä heijastinliivit päällä. Oli!!! Milli oli siis nähty todistettavasti elossa, lähellä sitä paikkaa, jossa se katosikin. Viiden minuutin kuluttua tästä Hannan puhelin pirisi jälleen, ja Jari kertoi Millin olevan nyt Polon takapenkillä lopen uupuneena. Se oli suorastaan ryöminyt esiin metsästä Jarin luokse ja kieltämättä vaikuttikin oudon väsyneeltä maaten rauhassa takapenkillä huolimatta meistä kaikista auton luona seisovista ihmisistä. Siirsin Millin omaan autoomme ja ajoimme kotiin tutkimaan koiran kunnon. Kunnossa oli, vain jo aiemmin ollut pieni haava oli auennut uudelleen. Koira oli erittäin janoinen ja lopen uupunut retkestään pimeässä metsässä. Se vaikutti aluksi olevan hieman poissa tolaltaan, ehkä jonkin asteisessa shokissa, mutta pienten unien, juoman ja ruuan jälkeen heilutti jälleen iloisesti häntäänsä ja painautui mun viereeni sohvalle makoilemaan.

Jos joskus seuraava kerta tulee, niin pitää luottaa siihen, että koira palaa lähtöpaikkaansa. Ilmeisesti oli ollut niin shokissa, kun ei löytänytkään meitä enää pimeässä metsässä, ettei kuullut edes huutojamme. Olimme myös kulkeneet polkuja ja teitä pitkin niin monta kertaa ympyrää, ettei hajuistakaan tainnut hyötyä koiralle enää olla. Onneksi, oi onneksi tämä päättyi onnellisesti!!

Iso KIITOS Hannalle ja Jarille kun autoitte meitä!!! :)