Miten nämä lomaviikot menevät aina niin nopeaan! Uskomatonta! Lähdettiin tiistai-iltana Milli the eläimen kanssa bussilla Muurameen vanhempieni luokse. Kerrankin bussikuski otti meidät ystävällisesti vastaan, eikä tarkkaillut tuota kilttiä pientä eläintä kuin pahaistakin rieuhujapurijaräyhääjäsutta. Se on nimittäin ollut aiempien bussikuskien suhtautuminen, kun kilttiMillipilli on kanssani noussut bussin kyytiin. Huolimatta koiran hyvähköstä käytöksestä (mitä nyt hieman vetää hihnassa, kun pysähdyn maksamaan matkaa; mutta se on vain innokas matkustaja!). Meiltä jopa poisjäädessä kysyttiin miten matka meni ja toivoteltiin hyviä loppuiltoja! Kiitos sinulle kiva bussikuski! Toivottavasti voit ajaa jatkossakin meidän käyttämiämme bussivuoroja ja saat törkeän ison bussikuskien joulubonuksen!
Muuramessa Milli sai viikon aikana lenkkeilyä, pitkästä aikaa piti taas muistella hihnakäytöstä ja tiellä muiden ohittamista, joka tosin sujuu nykyään jo todella hyvin, etenkin, jos vuhvelini on sivulla käskyn alla. Jopa muita koiria ohitettiin oikein mallikkaasti!
Leirintäalueella Milli sai käydä juoksentelemassa vapaana muutamana päivänä ja lauantaina ennen lähtöä takaisin kotiin kävimme äitini kanssa retkeilemässä Muuratsalon luontopolulla ja vähän muuallakin Muuratasalon suuressa metsässä. Maasto on sanoinkuvaamattoman upeaa, kivilohkareita ja kallioita, joita jääkausi on muokannut muun muassa alttariksi (kallion reunalla kolme pientä kiveä pitelevät päällään isoa kivenlohkaretta) ja hampurilaiseksi (pari metriä halkaisijaltaan oleva "pihvimäinen"littanan kivi isompien pyöreiden lohkareiden välissä). Kyllä vain jääkausi on ennustanut hampurilaisten tulon! :D Milli ei näistä luonnon omista taideteoksista hölkkäsenkään pöläystä välittänyt, vaan paineli pitkin maita ja mantuja hajujen perässä. Ihan nätisti se lähellä pysyi muuten, mutta kun harmaavalkoinen pikkujänis ponkaisi kahden metrin päästä eläimen kuonoa juoksuun, niin siinä meni jänis edellä ja koira perässä. "Ou-ou-ou-ou-ou-ou-ou" kuului jo todella pitkän matkan takaa ja tällä emännällä meinasi sydän pompata ulos rinnasta silkasta huolesta. Parinkymmentä minuuttia kului, kun punavalkoinen pikkulehmä palasi hyvittelevän näköisenä takaisin reissultaan, ja asettui häntä koipien välissä eteeni lurpattamaan. Myönnettävä on, että vihastutti niin, että jatkoin kylmästi kävelyä, jolloin Milli jäi surkeana paikalleen odottamaan hyväksyntää. Ja kyllähän se taas hyväksyttiinkin, eihän tuolle voi olla vihainen! Säikähdin vain niiiiiiiin paljon! Onneksi Muuratsalossa sentään on isot tiet hyvin kaukana!
Noh, joka lauantainen Millin ihmisenp*skassa pyörimistapakin meinasi jatkua, mutta onneksi äiti huomasi löysän jätöksen (papereineen, ei voinut siis karhua tästä syyttää..) ennen koiraa ja Milli oli johdateltavissa pois hätäpaikan luota. Ehkä tämä lauantaiperinne katkeaa siis tähän!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti