Kyiden armoilla

Olin juuri päivää aiemmin varoitellut meillä vierailleita Lissua, Eevaa ja Maijua plus Hippi-vesikoiraa nurkillamme lämmittelevistä käärmeksistä, kun lähdimme maalle Aholaan. Ihan kuten aiemminkin tänä kesänä, Milli sai vedellä siellä vapaana pitkin peltoja ja jahdata räksyjä niin paljon kuin jaksoi. Kaikki meni ihan hienosti, siis vanhaan tuttuun malliin, kunnes koitti perjantaiaamupäivä.

Makoilin pihalla aurinkoa ottaen koiran kirmatessa ahonlaitaa. Ajattelin juuri lähteä vaihtamaan pikkubikineitä kumppareihin ja mustikkaämpäriin, kun lurppa kellahti pihanurmelle uupuneen näköisenä. Olin ottamassa pelloilla itsensä kuranneen likatassun suihkuun, kun huomasin pisamaisen posken olevan turvoksissa. Ja se turposi silmin nähtävää vauhtia. Ihan kuin eläimellä olisi ollut tennispallo huulen sisässä. Kylmä todellisuus iski kun katselin epäuskoisena koiran naamaa. Amppareita, toivoin. Mutta eipä olleet. Asiat ovat erittäin usein sellaisia, miltä ne näyttävät, ja niin oli nytkin.

Onnistuimme saamaan monen puhelun jälkeen Oriveden päivystävän ell kiinni. Muutaman tunnin ja puolentoista kyytabletin jälkeen saimme turvotuksen valtaaman koiranpään jatko-osineen Länkipohjaan lääkärille, jossa meidän silmissämme HYVIN vaisu Milli heilutti iloisena häntäänsä ja tutki paikkoja sellaisella innolla, että lekuri pohti, että voisiko käärmeen purema koira olla niin innokas ja reipas. Voi, Millihän heilutti häntäänsäkin nukutuksen alaisena, kun kuulin Timon äänen... Kuonosto löytyneet puremakohdat veritippoineen kuitenkin varmistivat asian, ja Milli sai niskaansa antibiootit, kortisonin ja kipulääkkeen. Ja mukaan antibioottikuurin. Ohjeistus oli juottaa koiraa, jos se ei suostuisi juomaan, se tulisi viedä tiputukseen. Onneksi Milliä on helppo huijata laittamalla vesikupin pohjalle kinkkua.

Kaksi päivää meni tästä toipumiseen. Kissa on ollut maalla jo kaksi viikkoa vapaana, mutta jotenkin en osaa sen puolesta pelätä. Millin tyyli edetä pää alhaalla poukkoillen sinne sun tänne altistaa sen käärmeenpuraisuille ihan eri lailla, kuin kissan varovaisen harkitseva istuskelu viljasiilon reunalla. En todellakaan usko, että kuonopuremasta huolimatta tuo pieni lehmämäinen eläin on edes huomannut koko käärmettä. Tuntenut vain yhtäkkiä olonsa heikentyneen ja tullut takaisin pihalle lepäämään. Huoh, se ei siis edes oppinut tästä mitään!